Konfliktit kuuluvat meidän kaikkien elämään. Miten selvitä niin, että konfliktin jälkeen on mahdollista kohdata toinen osapuoli hyvällä fiiliksellä ilman kummankaan vaivautuneita katseita? Tässä tekstissä eräs ajatus sellaisiin tilanteisiin, kun sinulla itsellä on mahdollisuus joko heittää löylyä lisää ja nöyryyttää. Tai vaihtoehtoisesti valita toisin ja rakentaa tilanne niin, että toinen voi säilyttää kasvonsa. Jälkimmäisen vaihtoehdon kanssa katsotaan tulevaan ja vuorovaikutuksessa on mukana ajatus siitä, että kaikilla on mahdollisuus voittaa edes jossain määrin.
Ihminen hakee vetäytymällä turvapaikkaa. Juuri tähän rakoon osin on sodissa pyritty iskemään ainakin sen mukaan, mitä muinaisissa sodankäynnin oppaissa puhutaan. Kiinalaisen Sunzin 400-luvulla eea. kirjoittamassa sodankäynnin strategiassa esiin nousee ajatukset siitä, kun vastustaja on ajettu ahtaalle. Kun edessä on vuori ja takana suuri joku, tietä ulos ei ole.
Vastustaja on tällöin yhtä epätoivoisessa tilanteessa, kuin istuisi vuotavassa veneessä tai kyykistelisi palavassa talossa. Sunzin oppien mukaan taitavan sotajoukon olisi jopa itse hyvä polttaa sillat ja veneet edetessään. Näin taisto olisi pakko viedä loppuun saakka, kun tilanteesta ei ole enää muuta ulospääsyä. Pakko sotia viimeiseen henkilöön.
Nyt kysymys kuuluu, että olemmeko arkisissa konfliktitilanteissa miten usein sodassa? Vai onko tarkoitus ristiriitatilanteesta huolimatta edetä tuhoamisen sijaan rakentavasti? Usein rakentavaan vuorovaikutukseen kuuluu ajatus siitä, että toiselle annetaan kunniallinen tie vetäytyä. Samahan pätee myös sellaisessa sotatilanteessa, missä halutaan vastapuolen luovuttavan ja aloittavan perääntymisen. Se ei ole mahdollista, mikäli siihen ei ole tilaa vuorien ja jokien välissä.
Antaa kunniallinen tie vetäytyä.
Itse aloin pohtia ajatusta kunniallisesta tiestä vetäytyä hakiessani opintoihin Poliisiammattikorkeakouluun. Silloin pitkän linjan poliisin, voimankäytön kouluttajan ja koulun nykyisen opetus-, tutkimus- ja kehittämistehtävissä työskentelevän Juha-Matti Huhdan tekstissä pääsykoekirjassa ajatus nousi esiin osana poliisin työtä. Hänen mukaansa ammattitaitoinen poliisi on käytökseltään jämäkkä ja samaan aikaan rauhoittava. Hän pystyy omalla käytöksellään antaa tilaa toiselle tarvittaessa vetäytyä.
Kerron erään arkisen esimerkin. Tilanne oli aika vaatimaton, mutta tämä avaa ajatusta ehkä vielä hiukan lisää. Lukiossa opiskellessani kahdella ystävälläni tuli kinaa erääseen matemaattiseen kaavaan liittyen. Henkilö yksi oli ehdottomasti pätevämpi asian suhteen pitkien matematiikan opintojensa kanssa, henkilöllä kaksi lyhyt matikka eikä sittemmin taipumusta päätyä ykkösen tapaan lääkikseen. Kakkonen oli varma, että tässä kohtaa hän oli oikeassa asian kanssa ja ykkösellä oli joku kummallinen blokki esteenä asiassa. Aikansa kinattua ja kakkosen rautalankaa väänneltyä ykköselle syttyi lamppu. Oli silmin nähtävää, kuinka häpeä valtasi ykkösen.
Tässä kohtaa matemaattisesti lahjattomamman opiskelijan olisi ollut helppo ottaa lyhyt ilo irti koko rahan edestä ja kääntää veistä silmin nähden kipeässä haavassa. Nyt oltiin aralla alueella liittyen itse kunkin itsetuntoa pönkittäviin omiin vahvuuksiin. Hän päätti antaa kuitenkin kunniallisen tien vetäytyä. Kakkonen päätti jatkaa tilannetta empatian kulmalla ja vaihtoi oman ilmaisunsa ymmärrystä huokuvaksi. Ei kuitenkaan liian ylhäältä alas ”minähän sanoin” -tyyliseksi, vaan aidon suoraselkäiseksi. Kakkonen myös pian vaihtoi puheen aihetta toisaalla, jolloin toinen sai tilan henkisesti nuolla haavojaan omassa suojassa. Seuraavan aamun kohtaaminen koulun käytävällä oli näiden kahden välillä varmasti miellyttävämpi, kuin jos matikkanero olisi nöyryytetty edellisenä päivänä hänen vahvalla maaperällään.
Sota on sotaa, mutta pääasiassa ihmisten välisessä rakentavassa vuorovaikutuksessa ei päästä pitkälle nöyryyttävällä kohtelulla tai vallankäytössä. En usko, että samurain harakirin katsomisesta lopulta seuraa edes sivusta seuraavalle voittajalle kaunista tunnetta.
