Positiivinen asenne on kaunis asia ja sillä on oma paikkansa, mutta se ei ole lääke kaikkeen ja kaikkiin tilanteisiin elämässä.
Ylipositiivisuus on pahimmillaan kuin laastari, jolla yritetään parantaa niin syvää haavaa, jota varten tarvittaisiin kunnon hoitoa: sen myöntämistä, että KYLLÄ haava on olemassa, KYLLÄ sitä tarvitsee hoitaa ja KYLLÄ sen hoitaminen vielä aikaa.
Jokaisella ihmisellä on sisällään pieniä tai isoja haavoja, jotka kaipaavat näkemistä, myöntämistä, huomiota ja hoitamista. Se, että emme katso haavojamme vaan painamme niiden päälle positiivisuuslaastarin, ei poista haavojen olemassaoloa. Ja jokainen tietää miten hoitamattomalle haavalle käy.
Toista vertauskuvaa käyttäen sisällämme on sellaisia pimeitä piilopaikkoja, joita haluaisimme piilottaa muilta ja joskus myös itseltämme. Se, että emme haluaisi kenenkään näkevän niitä, ei tarkoita, etteikö niitä olisi olemassa. Kirjoitamme Lempeyden kirjassa Reija Könösen kanssa, että kun yrittää piilottaa kokemuksiaan sisuksien pimeisiin piiloihin, kokemukset vahvistuvat. Ne eivät katoa sillä, että niitä ei katso, vaan niiden vaikutus meissä vahvistuu. Ylipositiivisuus on kuin taskulampun valo, jonka suuntaamme aina muualle kuin siihen, joka kaipaisi huomiomme valoa.
Ylipositiivisuus estää katsomasta itsessä sellaisia ihmillisiä kokemuksia, jotka ovat jollain tasolla yhteisiä meille kaikille ihmisille. Ikään kuin kieltäydymme olemasta ihmisiä kaikessa siinä laajuudessa, mihin meillä olisi mahdollisuus. Jos aina vain toistelemme positiivisuuslauseita, ne ovat kuin muuri, joka estää ihmisten kohtaamisen. Tai ne ovat kuin täydellisiä Instagram-kuvia, joissa ei ole säröä, joista muiden valo pääsisi sisään.
Ehkä ylipositiivisuus on tämän ajan kollektiivisesti hyväksyttävä selviytymiskeino, joka antaa luvan olla katsomatta ihmisyyttä itsessä.
Lopulta ylipositiivista ihmistä on vaikea auttaa eikä hänen kanssaan pääse todelliseen tunneyhteyteen.
Kun uskallamme katsoa omia kokemuksiamme sellaisina kuin ne ovat – ilman vaaleanpunaisia laseja – voimme tulla ihmisyyden taajuudelle, jaetun ihmisyyden kokemukseen, jossa ymmärrämme, että:
Jokaisella ihmisellä on joskus vaikeaa.
Yksikään tunne ei ole sellainen, jota joku muu ei olisi joskus tuntenut.
Ihmisyyteen kuuluu tsemppaaminen mutta myös se, että aina ei jaksa, pysty tai kykene.
Kaikki saavat pyytää apua ja olla tarvitsevia. Olemme täällä kaikki samassa ihmisyyden veneessä.
Haavoittuvuus tuo meidät lähemmäksi toisiamme.
Yhteys syntyy sen kautta, mitä olemme, ei sen kautta, mitä haluaisimme tai kuvittelemme olevamme.
