Muistathan ilon? Sen, joka pursuaa säteinä silmistä, hymykuoppina poskista ja tirskuu ulos valkoisista hampaista? Sen, joka kuuluu pörisevinä mahapieruina, ja tulee todeksi keltaisina leskenlehtinä, syksyisinä lehtikasoina tai odottamattomina kehuina ja tunnustuksina.
Ilon tiuku helisee onnistumisina työtehtävissä tai esiintymisissä, kohtaamisissa ja urheilusuorituksissa. Sen paisuva ilmapallo pakahduttaa rinnan – ja kun se ei mahdu enää ihmisen sisään, se pulppuaa ulos nauruna kuin hilpeä kevätpuro.
Joskus ilo kuitenkin katoaa. Se piiloutuu pimeisiin nurkkiin, surullisiin hetkiin ja liukenee silmänurkkien kyyneliin. Joskus se juuttuu masennuksen alle, kuin lintujen sulat öljyiseen lammikkoon. Ilo painaa joskus liian paljon, eikä sitä jaksa kantaa.
Ilo ei kuitenkaan koskaan lopullisesti kuole. Ilon leskenä on mahdotonta olla. Kuollut ilo on yhtä mahdoton ajatus kuin se, ettei yhtenäkään aamuna aurinko paistaisi. Vaikka olisi kuinka pimeä kaamos, niin joku syksyinen aamu onkin kirkas ja kuulas.
Ilo on siitä ilkikurinen olento, että se saapuu helposti silloin, kun unohtaa murehtia. Kun unohtaa miettiä elämän raskaita asioita, huolia ja murheita.
Itselläni elämäni pahin hetki oli se, kun lapseni sairastui vakavasti. Diagnoosihetken jälkeen maailmani mustui hetkessä, kuin ylleni olisi vedetty tumma verho tai päähäni pultattu mustat lasit. Jokainen hetki oli raskas ja huolta täynnä.
Pelko oli jokaisessa tunnissa läsnä, mutta siitä huolimatta iloakin oli. Se oli lapsen kanssa tehtyjä muffinsseja, legotaloja ja riemastuksen hetkiä ilmaisista pillimehuista ja lukuisista sairaalassa saaduista tarroista. Hetkittäin ilo löysi tiensä keskelle pelkoa, mustaa ja pimeääkin.
Ilo onkin konkreettinen läsnäolon kokemus. Ilon hetkessä ei eletä huomisessa tai eilisessä, vaan ilon pakahduttava onni on juuri siinä. Siinä hetkessä sain rutistaa lasta, hän oli siinä jokaisella pehmeällä jäsenellään, eikä pahin ollut vielä tapahtunut. Minun ja perheeni onneksi pahin ei edes koskaan tapahtunut. Lapsi parani, ja siinä hetkessä verhot aukenivat – ilo ei tuikkinut vain hetkittäin, vaan oli läsnä kaikessa arjessa.
Joskus ilo ei ole hukassa satuttavien elämäntilanteiden keskellä, vaan muutenkin. Joskus se on piiloutunut siksi, että siitä ei masennuksen sairaassa otteessa saa millään kiinni. Joskus myös siksi, ettei sille anneta mahdollisuutta. Joskus on niin tärkeää olla aikuinen ja vakava. Tiedäthän – korrekti ja uskottava. Tyhjän naurajista kun ei tule miehiä, eivätkä vaaleanpunaiset lasit luo arvovaltaa.
Joskus minä ajattelen, että ilo on väärin ymmärretty ja turhaan vähätelty arvo. Aina ei muisteta, että innostuminen on ilon vinkeä serkku, jolla on voima luoda uutta ja liittää yhteen ystäväpiirejä, työyhteisöjä ja perheitä.
”Emmä kehtaa” on ilon yleinen olkapään piru, joka työntää ihmisen ilosta syrjään ja seinäruusuksi nurkkaan. Ilo vaatii heittäytymistä ja sydämen avaamista tilanteelle, toisille ja itselle.
Jos ilo on hukassa, sitä voi varovasti houkutella. Voi aloittaa vaikkapa suoristamalla kulmat ja avartamalla silmät. Havainnoimalla sen, mitä ihanaa verhojen takana on, voi auttaa ilon luikertelemiseen takaisin sinne, minne se kuuluu – sydämen sopukoiden seuduille.
Ilohan on oravien leikkiä, kissavideoita, yhteisiä vitsejä ja kevyttä sanailua. Se on kutituksia ja viitsimistä vaivautua, pallopeliä lasten kanssa tai keppihevosrataa ja pommihyppyjä veteen. Se on uskallusta näyttää tyhmältä ja rohkeutta nauraa itselleen sekä hyväntahtoisesti toisille. Se on uteliaisuutta, uusien taitojen oppimista sekä pienten onnistumisten korostamista. Lista on onneksi loputon.
Minun lempivärini on keltainen – silläkin uhalla, että maailmassa on aina myös mustaa. Uskothan, että säde löytää myös risukasoihin, ja säteen jatkeena on aina lopulta koko aurinko.
