Nuorin lapseni repi minut hajalle haastavuudellaan. Hänen totuuttansa janoava valo ja hänen valtava rakkautensa pakotti minut riisumaan naamioni, paljastamaan pelkoni ja hajottamaan ympärilleni rakentaman muurini, jotta voisin rakentaa uuden elämän ja eheytyä omaksi itsekseni.
Tämä lapsi antoi elämälleni uuden suunnan ja merkityksen. Hän opetti minut tuntemaan tunteitani ja elämään rohkeaa ja omannäköistä elämää. Tämä kultainen, tunnerikas, herkkä ja empaattinen lapsi, on viime viikkoina alkanut hokea ”ihan sama” ja ”joo, mä tiedän.”
Kulunut kevät ja kesä on ollut myllerrysten aikaa meille aikuisille, joten voin vain kuvitella miten pelottavaa ja ihmetystä herättävää se on ollut herkille, kaiken aistiville lapsille. Lapsille, jotka osaavat jo lukea lööppejä, jotka kuuntelevat salaa uutisia ja vanhempiensa keskusteluja. Miten he voisivat ymmärtää asiaa, jota me aikuisetkaan emme ymmärrä?
Pelko herättää egon suojelemaan meitä kaikkia, myös poikaani. Tiesin, että se tulisi auttamaan poikaani selviytymään koulumaailman haasteista.
Välinpitämätön ”ihan sama” on ensimmäinen merkki sen ilmaantumisesta. Tälle lapselle kun mikään ei koskaan ole ollut ihan sama ja niin kauan kuin henkeni pihisee ja voin asiaan vaikuttaa, ei tule koskaan olemaankaan.
Ego rakentaa poikani ympärille kylmää, kovaa ja tunnotonta muuria. Välinpitämättömyyden muurin on tarkoitus suojella häntä kaikilta niiltä painajaisilta, joita hän näkee, kaikilta niiltä kysymyksiltä, joita hän ei osaa vielä kysyä ja kaikilta niiltä peloilta, joita hän ei edes tunnista omikseen.
Koppava ”joo, mä tiedän” kertoo, kuinka vähän rakas poikani oikeastaan tiedät ja miten paljon tietämättömyytesi sinua pelottaa. Voimme yhdessä etsiä ymmärrystä tälle kaikelle, voimme kulkea käsi kädessä pelon läpi, aivan kuten silloin, kun sinä vauvana otit minua kädestä kiinni ja pakotit minut kohtaamaan itseni ja pelkoni.
Kiitos ego, kun olet noin helposti tunnistettavissa ja kiitos kun suojelet poikaani asioilta, joita hän ei vielä ymmärrä. Muurisi on luja, ja sitä välillä kyllä tarvitaan, mutta en anna sinun peittää kaikkea sitä valoa ja rakkautta, jota pojassani on.
Aina kun kuulen ”ihan saman” ja ”joo, mä tiedän,” näen sieluni silmin egon muuraushommissa. Aion murtaa egon rakennelman, repiä sen rikki haastavuudellani. Egon ei tarvitse suojella poikaani niin lujaa, sillä minä suojelen häntä – pehmeästi. En anna pojastani tulla yhtä kovaa, kylmää ja tunnotonta, kuin minusta silloin joskus tuli.
Poikani, olet iässä, jossa joudut usein kohtaamisiin pelon kanssa, yksin suuressa maailmassa, mutta kotona et lapseni ole ikinä yksin. Kotona olet vielä minun ja sinun pelkosi ovat minun pelkojani, ne eivät ole minulle ihan sama. Sinä et ole minulle ihan sama.
Et tarvitse muuria minun kanssani, sillä minun syliini voit laskea kaiken kipusi, vihasi, epävarmuutesi, kaikki huolesi ja surusi.
En tiedä kaikkea, enkä osaa vastata kaikkiin kysymyksiisi, mutta uskon sinuun, kuten sinäkin uskoit minuun. Osaan rakastaa sinua, kuten sinäkin olet aina rakastanut minua.
Periksiantamattomasti, haastavasti, väkevästi ja pehmeästi.
