Minun lapsuudessani sukupuoliroolit elivät ja voivat hyvin. Säännön vahvistavia poikkeuksia lukuun ottamatta, pojat keskittyivät leikkimään omia leikkejään ja tytöt omiaan. Poikia rohkaistiin rämäpäisyyteen ja fyysisiin mittelöihin, joiden tuottamat pettymyksen kyyneleet nielaistiin nopeasti ja vaivihkaa, ennen kuin kukaan ehti huomata. Tyttöjä taas puettiin prinsessoiksi ja ohjattiin ihmissuhde- ja hoivaleikkien pariin.
Meille pojille lähetettiin viesti, että maailmassa pärjää kilpailemalla ja on parempi olla vähän kovempi kuin muut. On parempi peittää ja kitkeä vaikeat tunteet. On parempi purra hammasta kuin itkeä. Silti ihmettelemme miksi hoiva-ala on edelleenkin pääsääntöisesti naisten juttu ja miksi kilpailuun perustuva bisnesmaailma ei vieläkään houkuttele naisia yhtälailla kuin miehiä. Osaisiko joku laskea yhteen yksi plus yksi?
Vaikka tilanne onkin parantunut ja monet jo tunnistavat ahtaiden sukupuoliroolien haitallisuuden, on todelliseen tasa-arvoon edelleen matkaa. On edelleen matkaa siihen, ettei sukupuolemme rajaisi mahdollisuuksiamme toteuttaa itseämme juuri meille luontaisimmalla tavalla tai ohjaisi tulevaisuuden suunnitelmiamme.
Itse olin herkkä ja hentorakenteinen poika. Sain osani ajalle tyypillisestä homottelusta ja neidittelystä, vaikka olinkin hyvä urheilussa ja supervoimani oli osata sulautua joukkoon. Vaikka välillä kaveripiirissäni ahdasmielisyys nosti päätään, tärkeintä oli, että kotona minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olin. Valitettavasti moni kaverini ei varmasti ollut yhtä onnellisessa asemassa.
Jos tunteista ei ole rohkaistu ja opetettu puhumaan, saattaa tiukan paikan tullen monen pojan ja pojasta kasvaneen miehen ulospääsy vaikeasta tilanteesta olla antaa nyrkkien puhua. Tuskin on pelkästään sattumaa, että Suomi on naisille EU:n toisiksi turvattomin maa. Asioiden muuttaminen lähtee kuitenkin ruohonjuuritasolta. Siitä miten me aikuiset puhumme lapsillemme.
Vanhempi. Anna myös poikasi olla heikko ja tarvitseva. Rohkaise pientä miehenalkua itkemään ja puhumaan tunteista.
