Herkästä miehestä tuli vahvan naisen pelastus – Jos odottaa kumppanilta vain vahvuutta, suhde ei koskaan etene pintaa syvemmälle

Nuorempana ajattelin, että kumppanini pitäisi olla vahva – luja kuin kallio ja vakaa kuin vuorenpinta. Ihannemieheni oli sellainen, johon oli helppo nojata. Joka piti omat ajatuksensa kasassa eikä paljon hätkähtänyt maailman menosta. Samaan aikaan kuitenkin odotin, että hän kertoisi avoimesti tunteistaan ja uskaltaisi olla haavoittuvainen.

Peruskalliomaisessa toiveessani asui toisin sanoen sisäänrakennettu ristiriita. Toivoin vuorta vierelleni, mutta halusin nähdä sen myös murenevan tarvittaessa – sillä lailla sopivasti ja hallitusti. Ei liian usein eikä liian äkisti, ettei maa vain järisisi omien jalkojeni alta.

Aika harva vuori hallitsee tämän taidon. Mitä vakaampi pinta, sitä yllättävämpi ja tuhoisampi on usein järistys. Yhtenä päivänä, ilman varoitusta, kaikki saattaa päätyä maan tasalle. Sellainen laittaa väkisinkin ajattelemaan uudestaan.

Kun toipuu yhdestä tuhoisasta järistyksestä, oppii arvostamaan tasaisesti värähtelevää pintaa. Alku ei ole kuitenkaan helppoa. Oman haavoittuvuutensa avoimesti ilmaiseva kumppani voi haastaa sinutkin katsomaan itseäsi uudella tavalla. Minut se heitti vahvasti epämukavuusalueelle.

Aluksi en tiennyt, miten päin olisin ollut. Kun kumppanin sisämaa järähteli, ryntäsi rationaalinen auttajani esiin ja yritti tukahduttaa toisen neuvoillaan. Toisinaan teki taas mieli sanoa suorat sanat kuten ”kerää nyt itsesi” tai ”et voi olla tosissasi”. Useimmiten onneksi nielaisin möläytyksen sijaan.

Kun uskalsin viimein ryhtyä suhteeseen herkän ja tunteensa avoimesti osoittavan miehen kanssa, tajusin jotakin hyvin merkittävää itsestäni. Minä pelkäsin sisäistä järähtelyä. Minä en halunnut katsoa itseäni pintaa syvemmälle. Minä piilottelin mieluummin vahvan ja vakaan kuoren alla kuin otin elämän vastaan sen kaikkine puolineen. Siksi toivoin samaa myös toiselta – aina siihen asti, kunnes tajusin olevani oman kuoreni vanki.

Herkkä ja tunteidensa viitoittama kumppani vapautti myös minut katsomaan itseäni uudella tavalla. Aikaisemmin en hyväksynyt omaa heikkouttani, en ollut sinut haavoittuvuuteni ja tarvitsevuuteni kanssa. Vaikka itku saattoikin olla herkässä, sisimmässäni soturi ei koskaan laskenut suojaustaan. Olin valmis riisumaan haarniskani vasta kun oli täysin vakuuttunut, että tunteeni eivät tulisi torjutuiksi. Vain ihminen, joka on sinut omien tunteidensa kanssa, voi tarjota toiselle yhtä turvallisen tilan tulla esiin kaikkineen puolineen.

En usko olevani ainut suomalainen nainen, joka kantaa mukanaan vahvan naisen perintöä. Sitä samaa sisua, jolla harmaan kallion väriin pukeutuneet lotat selvisivät rintamalla, ja jolla myöhemmin kannateltiin pienten lasten lisäksi sodan repimän kumppanin sielua. Ilman sitä kollektiivista selviytymistahtoa emme olisi tässä.

Lujuutta ja sinnikkyyttä tarvitaan, mutta vain tiettyinä hetkinä ja tiettyyn pisteeseen asti. Vastapainoksi elämä tarjoaa pehmeyttä ja antautumisen lahjaa. Nämä kaksi yhdessä mahdollistavat syvän luottamuksen itseen, toiseen ja elämään, tunteen siitä, että saa olla ihminen kaikkine eri puolineen. Että on hyvä ja riittävä sellaisenaan.

Jos vaadimme toiselta ensisijaisesti vahvuutta, emme koskaan pääse suhteessamme pintaa syvemmälle. Sama koskee myös itseämme, sillä kukaan meistä ei ole sisimmältään pelkkää vakaata kalliota. Olemme myös puuskittaista tuulta, lainehtivaa merta, roihuavaa tulta – ja kaikkea siltä väliltä.

Kun kollektiiviset ja henkilökohtaiset sotatantereet on viimein jätetty taakse, parasta mitä voimme itsellemme tehdä, on opetella antautumaan elämälle sen kaikissa eri muodoissaan.

Maailmassa, jossa kenenkään ei oleteta olevan luonnostaan sisukas selviytyjä, on enemmän tilaa haavoittuvaisuudelle – ja rakkaudelle.

Huom. tässä tekstissä esitetyt ”vahvan naisen” ja ”herkän miehen” roolit on kuvattu siten kuin olen ne omassa elämässäni kokenut. Roolit voivat olla suhteessa miten päin tahansa eikä sukupuolella sinänsä ole merkitystä. Perinteisesti vahvuus on roolimalli, johon etenkin miehet on pienistä pojista asti kasvatettu. Silti myös moni nainen kärsii samasta ahtaasta ideaalista. Tämä roolimalli rajoittaa monen ihmisen elämää ja voi estää meitä kasvamasta täyteen potentiaaliimme, lähemmäksi toisiamme.  

Lisää Susanna Jussilan runoja löydät Sielun sopukoita -päiväkirjasta

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: