Meillä jokaisella on ollut matkallamme opettajia, jotka eivät ole opettaneet pelkästään kouluaineita vaan myös elämää.
Muistan, kuinka ala-asteella miellä oli tiukka ajanjakso, kun murkkuikä alkoi puskea päälle. Luokassa oli levottomuutta ja rajojen kokeilua. Muistan myös, miten opettajamme ei yrittänyt olla kova vaan osoitti rajansa näyttämällä tunteensa. Hän näytti, että hänellä oli paha mieli. Näin muidenkin pahalle mielelle oli tilaa. Luokassa itkettiin lopulta yhdessä, olimme entistä vahvempi tiimi. Myöhemmin työelämässä, esimiesasemassa, minulla oli kaksi vaihtoehtoa: vedänkö kovaa linjaa vai osoitanko rajani kertomalla tunteistani. Valitsin opettajani tavoin jälkimmäisen. (Ja se muuten toimi toistamiseen!)
Yläasteella minulla oli valloittava, lahjakas ja herkkä nuori luokanvalvoja. Hän oli aina meidän puolellamme, kannusti ja kertoi rehellisesti, mitä koki. Kerran hän tuli murheen murtamana luokkaan. Rehtori oli tylyttänyt häntä asiasta, jolle hän ei voinut mitään. Juttelimme pienellä porukalla opettajan kanssa asiasta, hän kertoi tilanteesta enemmän meille. Lähdin siltä istumalta juttelemaan rehtorin kanssa. Halusin, että rehtori kuulee myös muiden mielipiteen siitä, mitä luokkahuoneessa todella tapahtuu.
Nuo keskustelut ja se, että opettaja piti meitä ihmisinä eikä vain oppilaina, opettivat, kuinka toisen ihmisen voi kohdata aina kunnioittavasti. Hierarkiat tai roolit eivät poissulje sitä, etteikö voisi käydä keskusteluita, joissa on läsnä kunnioitus ja luottamus.
Tässä on vain kaksi esimerkkiä siitä, miten opettajat laittavat koko persoonansa ja sielunsa likoon oppilaiden kanssa. Esimerkkejä varmasti riittää – meillä kaikilla. Kuinka suuri vaikutus sillä onkaan, että opettajat ovat kulkeneet lapsuuttamme ja nuoruuttamme matkan, joka on opettanut enemmän elämästä kuin Suomen järvistä tai possessiivisuffikseista. Tällaiset yhdessä jaetut hetket kantavat pitkälle elämässä ja antavat valmiuksia ihmisenä olemiseen.
Liian harvoin tulee kiitettyä niitä opettajia, jotka ovat antaneet tärkeitä eväitä elämään ja sanoneet ehkä juuri niitä sanoja, jotka ovat keikauttaneet epävarman lapsen mielessä palikat oikeaan järjestykseen: Ehkä minä osaankin! Ehkä minä pystynkin! Ehkä minäkin olen arvokas – tällaisena!
Jos et voi enää kiittää omia opettajiasi, kiitä lastesi opettajia, lastenlastesi opettajia tai yleisesti kaikkia opettajia. Minä kiitän erityisesti Maijaa ja Ainoa: KIITOS! Ketä sinä haluat kiittää?
