Istumme ystäväni kanssa leivoskahvilla viihtyisän kahvilan ikkunapöydässä. Olemme uppoutuneet keskustelemaan ihmisyydestä, kun ystäväni kahvia hämmentäessään sanoo, että hän haluaisi kaivella lusikallaan sisintäni, sielunelämääni, koska ei tunne minua vielä kovin hyvin. PAM! On melkein korvin kuultavaa, kun läimäisen sisimpäni luukun kiinni. Kiinni se pysyykin kokonaisen vuoden. Olen sitä mieltä, että kenelläkään ulkopuolisella ei ole oikeutta nähdä sisimpääni, ei edes ystävällä! Mikä arkuus!
Seuraavana kesänä olen eräänä iltana kitkemässä kasvimaalla, kun huomaan ajattelevani, että olisihan se mukavaa tutustua sisimpäänsä, tietää, millainen on toisen silmin nähtynä. Rikkaruohojen kitkeminen on kai niin vertauskuvallista, että oivallan tuon. Tulen uteliaaksi, sillä en todellakaan voi sanoa, että tuntisin itseni. Otan kukkapenkistä kimpun kesäkukkia ja hurautan autolla ystäväni luo. Kun hän avaa oven, ojennan kimpun hänelle ja sanon: “kaiva vaikka lapiolla, nyt olen valmis.”
Siitä alkoi hidas avautumiseni, pitkä ja kapea polku itsetutkiskeluun.
Kyllä, itsetutkiskeluun, sillä ei ystäväni rynnännyt kaivelemaan mitään päivänvaloon, ei osoitellut sormellaan vikojani, ei tallannut jalkoihinsa mitään, mitä näki ja vaistosi. Menin hänen luokseen monia kertoja mielessäni pulma, johon toivoin häneltä ratkaisua. Ei hän koskaan antanut mitään valmista vastausta, ei neuvonut, vaan teki kysymyksen, johon vastausta pohtiessani pulma ratkesi.
Musiikki tuli apuun
Olen aina pitänyt Katri-Helenan kappaleista, erityisesti niiden sanoituksista. Kun ystäväni tuli käymään, hän usein pyysi soittamaan levyä, jolla oli kokoelma Katri-Helenan parhaita. Minä tietysti iloitsin siitä, että hänkin tykkäsi kuunnella Katri-Helenaa. En muista, kuinka kauan tuota jatkui, vuosikausia kylläkin. Sitten erään hänen käyntinsä jälkeen istuin tuvan kiikkutuolissa kuuntelemassa tuota levyä taas kerran, kun äkkiä aloin “kuulla” kappaleiden sanoja ihan uudella tavalla: “Missä onkaan henkes siteet, missä voimasi todellinen? Mistä saatkaan mielipiteet, mistä tiedon ja kokemuksen?”
Hei! Noilla sanoillahan ystäväni kenties yrittää herätellä minua katsomaan asioita laajemmasta näkökulmasta, kuin olen tähän asti tehnyt. Tosiaan! Hänhän pitää itse monenlaisesta musiikista, kuuntelee paljon klassistakin. Mikä kärsivällisyyden osoitus! Miten ystävällinen tapa “herätellä”!
On kulunut vuosikymmeniä tuosta ajasta, ystäväni kuolemastakin jo pitkä aika. Muistelen häntä usein, olen kiitollinen ystävyydestämme, joka antoi niin paljon henkisiä eväitä. Ymmärsin lopulta, että hän halusi minun huomaavan positiiviset puoleni, avaavan luukkuni auki ja antaa valon virrata sisälleni.
Pohdin toisinaan, saiko hän mitään itselleen.
