Aina onnellisuuteen ei tarvita syytä. Voimme yhtäkkiä tuntea olevamme onnellisia ilman minkäänlaista onnellisuuden lähdettä. Se saattaa yllättää meidät ihan tavallisissa tilanteissa, kun hälinä mielessämme hiljentyy. Tiskatessa, nurmikkoa leikatessa tai aamulla heti herättyämme tajuamme vain olevamme onnellisia.
Usein mielihyvän, saavutuksen tai täyttymyksen jälkeen koemme tyhjyyttä. Erilaisista olosuhteista ja lähteistä nouseva onni ei jatkukaan kovin pitkään, vaan jäämme kaipaamaan lisää onnellisuuden tunnetta.
Sen sijaan puhdas, aito onnellisuus – ilman ehtoja ja syytä – on vakaana ja häiriintymättömänä olemassa aina ja kaikkialla. Se ei lopu eikä heilu ylös ja alas, niin kuin mielialallamme on tapana tehdä. Sitä on aina riittävästi eikä se koskaan saa meitä halajamaan jotain lisää.
Vaikka itse onnellisuus ei katoa tai häviä, tietoisuutemme onnellisuudesta menee ja tulee. Emme havaitse onnellisuuttamme, koska emme ole läsnä elämässämme tässä ja nyt. Seilaamme mielemme mukana milloin menneeseen, milloin tulevaan, milloin myönteiseen, milloin kielteiseen. Vain läsnä olevina voimme kytkeytyä onnellisuuteemme. Mitä useammin olemme läsnä kussakin hetkessä, sitä herkemmin opimme tunnistamaan onnellisuuden osana itseämme.
