Rakas edesmennyt ukkini halusi kannustaa minua koulunkäynnissä jo ala-asteella. ”Kymppi kympistä”, hän totesi aina jämäkästi ojentaessaan minulle kymmenen markan setelin koulusta tuomaani kympin koepaperia vastaan.
”Kiitos paljon”, sanoin ja taittelin kympin tyytyväisenä taskuuni. Kymmenen markkaa tuntui 90-luvun alun lamassa pienelle pojalle isolta rahalta. Joskus kävin ostamassa kioskin tädiltä pienen pussillisen kymmenen pennin irtokarkkeja, mutta suuren osan saamistani rahoista säästin ”jotain suurempaa varten”.
Koulussa tähtäsin aina kymppiin. Kymppimiinuskin kelpasi, sillä siitäkin sai kymmenen markkaa. Ysipuoli sen sijaan oli minulle pettymys. Sitähän ei kannattanut edes näyttää ukille, koska siitä ei herunut latin latia.
Tämä on yksi niistä monista tarinoista, joita tulee mieleeni kun mietin, mistä taipumukseni täydellisyyden tavoitteluun ovat peräisin. Perfektionismi on enimmäkseen oppimisen, ohjelmoinnin ja ehdollistumisen tulosta.
On selvää, että monet nykyään aikuiselämässä mukana kantamistani voimia syövistä ajattelu- ja toimintamalleista ovat peräisin kouluajoiltani. Koulun viesti minulle oli selvä: jos haluat menestyä valmistaudu huolellisesti, vastaa oikein, äläkä tee virheitä! Minä todella halusin menestyä koulussa.
Kympeistä sain toki hieman rahaa, mutta niiden taakse kätkeytyi jotain paljon suurempaa; toisten hyväksyntä ja arvostus. Opettajilta, vanhemmilta, sukulaisilta ja kavereilta saamani arvostus tuntui hyvältä kun kerroin heille koulumenestyksestäni. Sain kehuja, kannustusta ja koin, että olen jollakin tavalla erityinen.
Menin peruskouluun jo varhain. Koska olin ala-asteella yli vuoden nuorempi kuin osa luokkani oppilaista, en pärjännyt heille luontaisesti voimassa tai urheilusaavutuksissa. Opiskelussa pärjäsin hyvin.
Huomasin, että pakottamalla itseni opiskelemaan myös tylsiä aineita, voisin saada niistäkin hyvän arvosanan. Hyvät arvosanat alkoivat muodostaa hyviä keskiarvoja, ja yläasteella minulla oli koulunkäynnin suhteen mielessäni yksi tavoite ylitse muiden: peruskoulun paras päästötodistus.
Onnistuin lopulta tavoitteessani, vaikka se ei tullutkaan helpolla. ”Launeen yläasteen parhaalle Lahtelaiselle oppillalle tunnustukseksi menestyksellisestä koulunkäynnistä”, komeili saamassani Paasikivi ja Lahti -kirjassa kaupunginhallituksen allekirjoituksin.
Mielessäni ajatus omasta riittävyyteni vaatimuksesta oli kasvanut kuin varkain; olin riittävä vain olemalla paras. Ajattelin, että jos pystyn, niin minun täytyy. Niinpä mennessäni Lahden lyseon lukioon mielessäni oli kirkkaana jälleen kova tavoite: lukion paras päästötodistus.
Hakiessani opettajalta pitkän matematiikan toisen kokeen tuloksia hän hymyili minulle hieman ivallisen oloisesti ja tokaisi: ”sinulta odotin kyllä parempaa tulosta”. Niin odotin kyllä itsekin, sillä paperin kulmassa oli iso punakynällä ympyröity numero 5,5! ”Eihän tämä ole mitenkään mahdollista”, tuijotin koepaperia täydellisen epäuskon vallassa.
Sisälläni velloi syvä häpeän ja arvottomuuden tunne, joka sai minut sisuuntumaan. Olin sitonut oman arvon tunteeni vahvasti koulumenestykseeni ja siksi minun oli mahdotonta hyväksyä näin huonoa numeroa. Huono numero ei ollut vain yksi numero muiden joukossa. Sillä oli selkeä viesti ja se huusi sen vasten kasvojani: ”Sinä olet huono!”.
Ajattelin, että olisin parempi kuin tämä numero, jos vain saisin todistaa sen. Neuvottelin opettajan kanssa ja pääsin helpotuksekseni uusimaan kokeen – kympiksi. Tajusin, että lukiossa menestymiseen vaatimukset olivat selvästi kovempia ja aloin panostaa opiskeluun entistä enemmän.
Perfektionistit sekoittavat päässään usein mahdollisen ja tarpeellisen. Niin minäkin tein. Ajattelin, että jos voin olla kovalla työllä koulun paras, niin minun täytyy. Vain siten riittäisin itselleni.
Lukion ensimmäisellä luokalla en ehtinyt nähdä juurikaan kavereitani, sillä vahvalla ylikompensaatiolla halusin varmistaa, että lukion muut hikut eivät päihittäisi minua keskiarvossa.
Jälkikäteen olen miettinyt, että jos minulle olisi riittänyt lähempänä ysiä kuin kymppiä oleva keskiarvo, olisin tuolloin selvinnyt luultavasti puolella työmäärästä.
Lukion toisen luokan seurustelin nimittäin samaa lukiota käyvän tytön kanssa. Nuoren rakkauden takia aikaa opiskelulle jäi huomattavasti vähemmän, ja silti sain aivan yhtä hyviä numeroita.
Tuolloin ainoa tuntemani lääke kalvavaan epäonnistumisen pelkoon oli suorittaminen yhä kovempaa, yhä täydellisemmin. Koulussa täydellisyyden tavoitteluun tavallaan kannustettiin, koska ideaali kympistä, täydellistä numerosta oli ainakin teoriassa saavutettavissa.
Lukion päättyessä minulla oli jälleen kädessäni todisteet siitä, että riitän: lukion paras päästötodistus ja toinen Paasikivi ja Lahti -kirjani.
Tällä kertaa tuon kirjan hinta oli ollut selvästi kovempi. Kokeisiin lukemista yön pikkutunneilla ja konkreettisesti pään hakkaamista seinään – oppisin kaikki tarvittavat asiat vaikka väkisin.
Opiskellessani ohjelmistotuotantoa Tampereen teknillisessä yliopistossa virheettömyyden vaatimukset vain kasvoivat päässäni entisestään. Heti ohjelmoinnin luentojen aluksi kuulimme, miten miljardeja maksanut Ariane 5 -raketti oli räjähtänyt pienenpienen ohjelmointivirheen seurauksena oltuaan ilmassa vain 37 sekuntia. Kävin myös kursseja, joiden tehtävänä ei ollut luoda uusia ohjelmia – vaan pelkästään etsiä niistä virheitä. Valmistuin tietotekniikan diplomi-insinööriksi erityismaininnalla.
Ajattelin, että koulussa oppimani menestyksen mallit auttaisivat minua elämässä myös jatkossa kaikessa mihin ryhtyisin. Kun valmistumiseni jälkeen lähdin startup-yrittäjäksi vuonna 2009, jouduin selkä seinää vasten täydellisyyden tavoitteluni kanssa. Kun enää ei ollutkaan selvää mitta-asteikkoa mitä vasten mitata onnistumistaan, tuntui aina että olisi voinut tehdä enemmän.
Neljän vuoden yrittäjyyden jälkeen, syyskuussa 2013, olin tehnyt aivan liian monta ympäripyöreää työpäivää. En antanut itselleni lupaa levätä, vaan tuttuun tapaan piiskasin itseni suorittamaan lisää. Syytin jatkuvasti itseäni, että en saanut mielestäni tarpeeksi aikaan. Olin jäljessä mieleni luomista epämääräisistä odotuksista.
Olin oppinut sietämään stressiä ja ärtynyttä olotilaa vuosikausien harjoittelulla. Sitten hermostoni veti hätäjarrusta, enkä saanutkaan enää unta. Kärsin kolme kuukautta pahasta unettomuudesta ja soimasin itseäni vaihteeksi siitä, että en ollut levännyt tarpeeksi ajoissa…
Onneksi ymmärsin, että unettomuus oli kehotus pysähtyä ja selvittää asioita pääni kanssa. Huomasin, että olin kasannut itselleni vuosien aikana valtavan stressikuorman omilla perfektionistisilla ajatusmalleillani. Tuosta hetkestä alkoi pitkä tie uupumiseen johtaneen täydellisyyden tavoittelun karistamiseksi harteiltani.
Viimeiset viisi vuotta olen tehnyt sisäistä työtä vapautuakseni askel askeleelta perfektionistisista ajatusmalleista ja tavoista. Olen aloittanut myös kouluissa puhumisen tästä aiheesta, sillä kouluaikana olisin itse tarvinnut kipeästi jonkun kertomaan, että mahdollinen ja tarpeellinen ovat kaksi täysin eri asiaa. Stressaavat ajatusmallit luovat stressaavan elämän, ja nuorten koulussa kokemat paineet tuntuvat olevan lisääntymässä.
Onneksi voimme muuttaa ajatteluamme, sillä muuttamalla ajattelumme muutamme tunteitamme. Kun muumme päivittäin kokemiamme tunteita, muutamme elämämme. Ajatuksemme voivat muuttua ja niin voimme mekin!
Täydellinen kirja – Vapaudu täydellisyyden tavoittelusta (Otava / Hidasta elämää 2018) on kirjoittamani henkilökohtainen matkaopas perfektionismista vapautumiseen, joka sopii niin nuorille kuin vanhemmillekin.
▶ Osta Täydellinen kirja nyt edullisesti itselle tai lahjaksi Hidasta elämää Puodista
