Onko sinulla elämässäsi ihminen, joka saa sinut tuntemaan itsesi arvottomaksi, mitättömäksi ja itsestäänselvyydeksi? Tämä ihminen raastaa auki sitä syvää hylätyksi tulemisen haavaa, joka on ollut enemmän ja vähemmän tulehtunut lapsuudesta asti.
Nähdäänkö minut minuna, kuunnellaanko minua, olenko tunteineni arvokas ja arvostettu, tämä on sisäisen lapsen haava.
Minunkin elämässäni on tälläinen tyyppi, enkä aina tiedä onko hän ilkein viholliseni vai suurin opettajani. Toisen käytöstä en voi muuttaa, mutta omaa ajatteluani voin. Valitsen sen ajatuksen, joka aiheuttaa minulle vähemmän kärsimystä. Mitä hän minulle siis opettaa?
Kun hän raastaa arvottomuuteni haavaa auki, minä kiljun tuskasta. Kiukuttelen koko kehollani ja ulvon syvintä kipuani ulos – käyttäydyn kuin alkukantainen haavoitettu eläin. Tunnepurkauksen jälkeen painun maahan, häpeämään ja nuolemaan haavaani.
Miten kovin viisasta ja henkistä olikaan taas tapella ja riehua, selittää itseään ja tunteitaan kuuroille korville tuhannetta kertaa, kun mikään ei kuitenkaan muutu? ”Olen tyhmä idiootti”- ajatuksekseni muuttuvat pian painavaksi syyllisyydeksi. Miten en vieläkään osaa pysyä neutraalina tämän ihmisen seurassa? Miksi annan hänen satuttaa, miksen osaa olla niin kuuro ja tunteeton kuin hän? Miten en saa niitä rajoja asetettua, vaan annan kerta toisensa jälkeen hänen hyppiä niiden yli?
Tämä ihminen saa minut yhdellä lauseella, yhdellä mitätöinnillä, yhdellä vähättelyllä, pudotettua aivan pohjalle. Välillä tuntuu, että haavani räjähtää auki kun hän vain hengittää jossain lähistöllä! Olen allerginen hänelle, haluan pysyä kaukana hänestä, mutta se ei aina ole mahdollista.
Hän saa esiin rumimmat puoleni, hän heijastaa kirkkaan valon varjoilleni ja peloilleni. Syvimmät pelkoni pysyisivät mieluummin piilossa, joten tämä ihminen on myrkkyä egolleni.
Kun olen maassa, haavaani nuollen, hän ei auta minua ylös, ei tarjoa laastaria, mitään myötätuntoa ei tipu. Hän ei tule koskaan näkemään minua, kuuntelemaan minua, hän ei halua tuntea minua. En tule saamaan kehuja, en arvostusta. Olen yksin sisäisen lapsen haavani kanssa, mutta en ole enää lapsi, vaan aikuinen.
Minun pitää ottaa aikuisen vastuu tunteistani ja nousta ylös maasta ihan itse. Minun pitää tunnistaa pelkoni ja kömpiä haavoittuneenakin niiden yli. Minun pitää oppia olemaan lempeä itselleni, antaa itselleni anteeksi typerä käytökseni, hölmö loukkaantumiseni.
Kun en saa toiselta mitä haluan ja tarvitsen, se pitää löytää ihan itse. Vahvistan ihan itse arvoani, näkemyksiäni, rajojani. Olen uskollinen itselleni, kuuntelen sydäntäni, tunnen tunteeni.
Minun pitää löytää kerta toisensa jälkeen voimani nousta, vaikka viha, loukkaantuminen, uhriutuminen ja katkeruus olisi paljon helpompaa.
Joka kerta kun nousen, nousen vahvempana. Jokainen nousu on helpompi kuin edellinen. Tulen notkeammaksi, joustavammaksi, nopeammaksi. Nousuun tulee häpeän ja syyllisyyden tilalle jo iloa, naurua, vilpitöntä keveyttä. Taas tässä tilanteessa, eihän tälle voi kun nauraa! Hänen opetuksensa ovat menneet perille eikä hänellä ole enää samanlaista valtaa ylitseni.
Haavoittuminen muistuttaa minua ihmisyydestäni, se tekee herkäksi, nöyräksi ja omista käytösmalleistani tietoiseksi. Nouseminen on balsamia haavalleni, sillä minä itse pystyn parantamaan arvottomuuden pelkoni ja haavani. Harjoitus tekee mestarin ja uskon, että joskus tulevaisuudessa olen valmis suhtautumaan häneen tyynen neutraalisti.
Tämä ihminen, niin loukkaava ja satuttava kuin onkin, on tehnyt minusta hyvin vahvan ja itsevarman ylösnousijan.
Yritän muistaa tämän aina kun haluan kuristaa hänet.
