Mummolassani Perävaarassa paistoi aina aurinko, mäkirinne oli punaisenaan ahomansikoita, kielot kukkivat metsänreunassa ja omenapuut olivat täynnä omenoita. YHTÄAIKAA!
Mummolan avaraan tupaan paistoi aina aurinko. Siinä auringonpaisteisella paikalla oli puinen, vaaleanvihreä keinutuoli, johon meitä lapsia mahtui kerrallaan pari, kolme. Istuimme usein keinussa lempiserkkuni kanssa ja lauloimme kaikki laulut, jotka olimme koulussa oppineet. Jos toinen osasi jonkin laulun, jota toinen ei, opimme sen toisiltamme nopeasti. Keinutuoli heilui ja laulu raikui. “Lapsoset ketterät…” Mummo kuunteli hymyssä suin ja hääräili askareissaan hellan ääressä.
Oi niitä mummon jälkiruokaherkkuja.
Mummo kantoi pöytään milloin ison pinon lettuja, milloin vadillisen maitokiisseliä. Keko mansikoita tai vattuja ja toinen lakkoja siinä ohessa. Nam! Mummon ruskeat silmät tuikkivat, kun kiitimme herkuista.
Toki auttelimme mummoa välillä. Siivoaminen oli mieluista ja mukavaa yhdessä tehden. Kannoimme matot kuistin kaiteelle, lakaisimme (ei ollut pölynimuria vielä) ja pesimme lattiat ja pyyhimme pölyt. Kun koko talo oli puhdas, laitoimme pöydille puhtaat liinat, jotka mummon luvalla valitsimme kaapista. Kävimme poimimassa metsänreunasta kieloja maljakoihin. Sitten nautimme työmme tuloksesta ja kielojen tuoksusta.
Ukin syntymäpäiviä juhlittiin kesäkuulla. Silloin mummolassa oli yhtäaikaa melkein koko serkuskatras. Mummon ja ukin yhdeksällä lapsella oli useimmilla monta lasta, joten vipinää riitti pihalla ja pirtissä. Juoksentelimme ympäri pihaa ja napsimme omenoita puista aikuisten kielloista huolimatta. Raakojahan omenat tietenkin olivat, mutta makeilta ne maistuivat silti. Juhlapäivänä mummo ja ukki istuivat vierekkäin penkillä kahvipöydän takana ja hymyilivät tyytyväisinä meitä katsellen.
Mummolassa oli myös muutamia lehmiä. Ne mummo lypsi kesällä ulkona käsin. Me lapset hätistelimme kärpäsiä ja paarmoja vitsaksella, että lehmät eivät huitoneet hännillään lypsäjää.
Ukki vei maitotonkat hevosella maantien varteen. Me lapset hyppäsimme mukaan kärryille. Joku meistä sai ottaa ohjakset, mutta vain paluumatkalla, kun ei ollut enää maitoa kyydissä. Ukki oli valppaana vieressä, jos ohjastaja meinasi ajaa ojaan. Että olisi oma auto, emme nähneet edes unta siitä. Hevonen riitti.
Nykyisin unelmoin autoa ajaessani, että olisipa mukavaa päästä ajamaan hevosella. Olisi kesä ja rauhallinen sivutie, joka veisi – niin, minne? Tai olisi talvi ja rekikeli. Kulkusten kilkatessa mentäisiin mummolaan…
