Seisoin talviaamuna räntäsateessa liikennevaloissa matkalla töihin. Mietin, mitä tälle päivälle onkaan töissä odotettavissa, mitä menoja illalle luvassa ja mitä kaikkea pitäisi muistaa hoitaa. Vieressäni valojen vaihtumista odotteli jo vähän iäkkäämpi pukumies salkku kädessään. Hän katseli kelloaan ja näytti siltä, että oli jo myöhässä töistä. Yhtäkkiä takaa alkoi kuulua lempeällä äänellä kerrottua tarinaa.
”Pitkältä merimatkalta saapunut laiva toi satamaan kylän asukkaille laatikoittain hedelmiä. Oli keltaisia aprikooseja, violetteja luumuja, suussasulavan mehukkaita appelsiineja, ananaksia, tertuittain banaaneja ja monia monia muita värikkäitä ja maistuvia hedelmiä. Laiturilla vastassa olleet ihmiset ahmivat hedelmiä iloissaan, nauroivat ja tanssivat. Musiikki ja hedelmät veivät heidät laivan lähtömaahan, kaukaiseen pieneen saareen…”
Liikennevaloihin pysähtyi viereeni isä, joka kertoi tätä tarinaa lapselleen. Jäin kuuntelemaan miehen kertomusta yhtä lumoutuneena kuin kurahousuissa rattaissa istuva lapsi. Lasta ei häirinnyt viistosti kasvoihin satava räntä eikä aikainen aamu. Hän kuunteli herkeämättä tarinaa ja pienen tauon jälkeen pyysi: ”Kerro lisää isi, millainen se pieni saari on?” Olisin voinut esittää saman kysymyksen. Luulen, että tarinan jatko kiinnosti myös vieressäni seisovaa pukumiestä. Isä ja lapsi jatkoivat eri suuntaan ja tarinan loppu jäi meille kuviteltavaksi.
Minä ja pukumies jatkoimme matkaa ja loimme toisiimme merkityksellisen katseen. Tiesimme, että mietimme tahoillamme samaa.
Mies aloitti keskustelun: ”Olipa tuo kaunista kuunneltavaa ja katseltavaa. Jos omat lapseni eivät olisi jo niin isoja, haluaisin lukea heille iltasatuja ja kertoa tarinoita elämästä. Silloin en sitä mukamas ehtinyt tehdä. No, nyt voisin tänään ainakin soittaa heille, pyytää lounaalle ja kysyä, mitä heille kuuluu. Sulla saattaa olla vielä tähän kaikkeen mahdollisuus.”
Jäin pohtimaan tätä kohtausta liikennevaloissa ja pukumiehen sanoja. Mies näytti hieman surulliselta, ettei hänellä ollut aikanaan tarpeeksi aikaa lapsilleen. Ja tosiaankin, itselläni tähän on vielä mahdollisuus. Tuo pieni hetki liikennevaloissa jäi mieleeni niin, että palasin siihen ajatuksissani monta kertaa. Miten siinä hetkessä oli niin paljon läsnäoloa, hyvää mieltä, kaunista tarinaa, lapsen sanavaraston rikastuttamista, kuuntelua, keskustelua ja yhteisen mukavan aamuhetken luomista.
Sattuma tai mikä lie antoi toisenkin kohtaamisen. Yhtenä aurinkoisena kevätaamuna, kun olin kävelemässä poikani kanssa päiväkotiin, kuului kaukaa rytmikästä musiikkia. Poikaani alkoi hymyilyttää ja hän pohti, onkohan jossakin juhlat käynnissä. Hän ilahtui, kun jo aamulla aikaisin voi juhlia. Ääni voimistui ja pian talvella liikennevaloissa kohtaamani isä ja lapsi viilettivät laatikkopyörällä ohitsemme. Molemmat lauloivat musiikin tahdissa heille tuttua laulua, joka kajahteli iloisesti ilmoille heidän matkassaan. Meille tuli lapseni kanssa molemmille hyvä mieli heidän kohtaamisestaan.
Taas jäin miettimään tuota isää ja lasta. Miten hienosti he onnistuvat luomaan hetkiin hyvää tunnelmaa niin itselleen kuin toisille. Heidän ilonsa kantaa kauas. En tiedä heistä mitään, mutta mielessäni kuvittelen, että mitähän kaikkea muuta kivaa he keksivät arjen pieniin hetkiin. Voisin kuvitella, että tämä pieni lapsi rattaissa ja laatikkopyörän kyydissä muistaa aamuiset matkansa vielä paljon myöhemminkin. Nämä kaksi kohtaamista ovat olleet itselleni hyviä muistutuksia siitä, miten merkityksellisiä pienet hetket ovat. Minulla on vielä tähän kaikkeen mahdollisuus niin kuin pukumies totesi. Nyt pitää vaan käyttää se mahdollisuus hyvin.
Miia Lehtonen
asiantuntija
Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry
