Onko 46-vuotias liian vanha kouluttautumaan aivan uuteen ammattiin?
Törmäsin kysymykseen somessa ja sehän innoitti kirjoittamaan. Olen myös saanut useita meilejä viidenkympin tienoilla olevilta seuraajiltani, jotka kertovat heränneensä siihen, että ovat eläneet muiden määrittelemää elämää, eivät omaansa.
Esimerkiksi ammatinvalinta ei ole ollut omaehtoinen. Työ on kutistanut ja elämästä on tullut harmaata mössöä ja suorittamista. Se ”aito ja alkuperäinen”, iloinen nuori ihminen on kadonnut jonnekin. Itsen arvostus ja itsestä tykkääminen ovat pakkasella. Tuntuu, ettei voimia ole mihinkään.
”Kannattaako enää edes lähteä muuttumaan, kun kohta varmaan jo kuoleekin.”
Elämä on arvokas lahja
Jokainen vuosi, jokainen päivä ja jokainen hetki on lahja. Lahjan aitoa arvostamista on, että elää mahdollisimman hyvin. Omaehtoista ja omannäköisestä, rikasta elämää. Iässä kuin iässä.
Tyytymättömyys voi olla hyväkin juttu. Sehän on merkki siitä, ettei ole vielä vaipunut välinpitämättömyyteen. Merkki siitä, että ”jotain tarttis tehdä”. Jotain täytyisi muuttaa.
Mutta se on hyvä juttu vain, jos lähtee muutoshommiin. Pitkään jatkuva tyytymättömyys, jolle ei tee mitään on iso riski. Ehkä isoin kaikista.
”Meidän itse on oltava se muutos, jota maailmalta haluamme. Se vaatii meiltä rohkeutta ja jääräpäisyyttä”
– Mahatma Gandhi
Kukaan ei ole koskaan liian vanha muuttumaan ja oppimaan, etsimään ja löytämään omaa juttuaan – omaa kutsumustaan. Vaatiihan se rohkeuden ja jääräpäisyyden lisäksi myös vahvaa tahtoa, omalle epämukavuusalueelle uskaltautumista sekä oppimiselle avointa mieltä ja sydäntä. Ja ennen kaikkea omien ajatusten ja uskomusten uudelleen ohjelmointia sekä tekoja.
Rohkaisuksi
Uskallan väittää tietäväni, mistä puhun ja toivon, että oma polkuni 45-vuotiaasta nykyhetkeen olisi rohkaisuna mahdollisimman monille.
Tuolloin, 20 vuotta sitten, ripustin hammaslääkärin takkini naulaan ja ryhdyin laulamaan iskelmiä, mikä oli mielen sopukoihin polttelemaan jäänyt nuoruuden haave.
Laulaminen ei toteutuessaan kuitenkaan ollut enää se nuorena kuvittelemani Mun Juttu. Mutta rohkea hyppy tuntemattomaan laittoi liikkeelle ketjun uusia hyppyjä, alkuja, tekemisiä, osaamisia ja ammatteja. Koulutuskoordinaattori, toiminnanjohtaja, laulujen sanoittaja, valmentaja, intohimoyrittäjä.
Tekemällä olen oppinut eniten ja parhaiten, mutta ohessa olen myös koko ajan “opiskellut” hauskasti ja tehokkaasti eri juttuja eri oppijatiimeissä. En todistusten ja pätevyyksien vuoksi, vaan puhtaasta halusta ja innosta oppia, ymmärtää ja hyödyntää oppimaani tekemisissäni.
Myös halusta kyseenalaistaa ja peilata oman pään myllerryksiä muiden oppijoiden ja valmentajien “pään sisälmysten” kanssa sekä halusta altistaa itseni kollektiivisen innostuksen tartunnalle.
Ahmin myös ihmisyyteen liittyvien kirjojen ja kirjoitusten antia. Otan koppeja ja kokeilen omassa elämässäni.
Kaiken seurauksena olen elänyt kaikkein ominta juttuani vahvasti ja omaehtoisesti todeksi viimeiset kuusi vuotta.
Riemukas oppiminen ei tokikaan ole loppunut. Se ei lopu koskaan, jos ei sitä itse lopeta.
Mahdottomia möhkäleitä ei ole
Haluan jakaa myös rohkaisuksi yhden viimeisimmistä ”ihanankamalista” oppimiskokemuksistani. Kollega heitti pari vuotta sitten idean verkkokurssin luomisesta “valmennusperheeseeni”. Se tuntui ”ei diginatiivina ihmisenä” teknisiltä osiltaan täysin mahdottomalta ajatukselta, jota vastustin pitkään ja ankarasti.
Pidän kuitenkin haasteista ja tekosyy tekosyyltä suostuttelin mieltäni asialle suotuisammaksi. Yhtenä kauniina päivänä päätin vain ryhtyä hommiin.
Alkuun ei ollut harmainta hajuakaan, mistä aloittaisin, miten ja mihin kohtaan tuota tuntematonta ja mahdotonta möhkälettä tarttuisin. Pelotti hemmetisti. Olin niin epämukavuusalueellani, kuin vain voi olla – melkein jo ahdistusalueen laidoilla.
Tein ja erehdyin, olin epätoivoinen, itkin ja soittelin apuja ympäri kyliä. En lopettanut tekemistä, vaikka eteneminen oli aluksi vaivalloista. Ihmeen nopeasti aloin kuitenkin uskoa onnistuvani.
Hämmentävän hämmästyttävä oli hetki, jolloin huomasin kaikkien ponnistelujen jälkeen osaavani sekä oppivani. Salakavalasti oli jopa innostus päässyt mieleni valtaamaan.
Intohimo ei ole iästä kiinni
Innostus on yksi intohimon syttymisen edellytyksistä. Intohimoon tarvitaan itseä innostavan tekemisen lisäksi tarpeeksi riemullisia haasteita omaan osaamiseen, tai enemmänkin omaan oppimishaluun nähden.
Intohimoa ei löydy omalla mukavuusalueella. Mutta intohimoa tekemiseen ja omaan elämään voi kokea missä iässä tahansa, kun vain pitää mielensä ja sydämensä auki oppimiselle ja ryhtyy tekoihin.
Hyvin ehtii. Jokainen ikä on hyvä ikä oppimiseen, muutokseen ja parempaan loppuelämään.
