Joskus sukset menevät ristiin, vaikka kuinka yrittäisi toisin. Joskus elämän realiteetit eivät mahdollista sitä, että erimielisyydet saadaan puretuksi – vaikka itsellä olisi kuinka suuri tahto. Ja vaikka niin usein sanotaan, että kaikki erimielisyydet on soviteltavissa ja anteeksiannettavissa, joskus se ei vain onnistu.
Kun on kyse kahdesta ihmisestä, voi pitää vain omasta puolestaan huolta siitä, että tekee voitavansa välien parantamiseksi. Joskus kuitenkin joutuu tekemään myös ratkaisuita omien arvojen pohjalta niin, että ne eivät vastaa toisen arvoja, ja syntyy törmäyskurssi. Jos on itse töppäillyt, voi pyytää anteeksi. Mutta toinen ihminen päättää, antaako anteeksi.
Jos toinen ihminen ei ole valmis antamaan anteeksi, se saattaa jäädä elämään kokemuksissa karvaana tappiona. Paitsi siksi että on menettänyt välit toiseen ihmiseen mutta myös siksi, että on epäonnistunut ”kaikki on aina sovittavissa” -uskomuksessa.
Minulle on jäänyt elämäni varrelta yksi karvas tappio, jota kannoin raskain mielin elämäni selkärepussa pitkään. Tähän päivään mennessä en tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin elämän realiteettien edessä. Ja veikkaan saman ristiriidan vaivanneen toista ihmistä. Oman puolen anteeksipyyntöni olivat myös turhia – kaikuivat kuuroille korville. Lakkasin olemasta toiselle ihmiselle. Kun on näkymätön, on mahdotonta enää korjata mitään – näin koin.
Kun vuosia oli kulunut riittävästi ja reppuni painoi uuvuttavasti, aloin lähettää rakkautta toiselle ihmiselle. Koska olin näkymätön, saatoin lähettää näkymätöntä rakkautta näkymättömälle toiselle. Tarkoitan sitä, ettei minun tarvinnut nähdä toista eikä saada vastausta tai mitään reaalielämän merkkejä siitä, että lähetykset ovat menneet perille. Joskus lähetin oikean viestinkin – en siksi, että olisin odottanut vastausta tai synninpäästöä, vaan siksi, intentioni oli oikeasti rakkaudellinen. Toivoin todella toisen elämään hyviä asioita.
Koin syvästi ja vahvasti, että sielumme olivat tehneet sovinnon. Tässä elämässä näinä ihmisinä ja näissä puitteissa emme ehkä koskaan kohtaisi toisiamme enää sovinnon merkeissä, mutta syvällä sydämessäni tunsin sovinnon tapahtuneen. Ehkä sovinto tapahtui vain minun sydämessäni tai sieluja ei ole edes olemassa, mutta minussa jokin oli muuttunut sovinnon myötä. Sain rauhan ilman toisen ihmisen synninpäästöä, vastausta tai hyväksyntää. Se tuntui elämän lottovoitolta.
Mikään ei paina niin paljon kuin repullinen ristiriitoja, joita kantaa mukanaan. Se vie voimia ja saa kokemaan epäonnistumista. Mutta sydämessään voi aina tehdä sovinnon, vaikka toinen ei halua. Kun tekee sovinnon omassa sydämessään, menneisyys ei kulje varjostamassa elämää katkeruuden, surun, harmituksen, syyllisyyden tai häpeän väreissä.
Tee sovinto itsesi tähden.
