Hyytävä kauhu tekee minusta ulkopuolisen. Olen paikalla, mutta kuin itseni ulkopuolella – katson sinua kuplani sisäpuolelta. Kuulen äänesi, vastaan, mutta olen toisaalla.
Pelkoreaktio on niin voimakas, että se täyttää koko kehon: kasvot ovat kuumat ja puutuneet, kurkkua kuristaa, vatsaa vääntää ja sydän hakkaa. Järjen ääni vaimenee. Jos se on jossain, en kuule sitä.
Näen pelkkiä varoitusmerkkejä: varautuneen ja etäisen olemuksesi, sanoja jotka vievät kauemmaksi.
Kehoni on ollut kasvavasta luottamuksesta ja turvallisuudentunteesta auki, ja nyt se lähtee sulkeutumaan pikavauhtia.
Itsestä irtaantumista seuraa holtittomat kyyneleet, jotka valuvat ilman syytä. Itken tietämättä miksi itken. Seuraavaksi syntyy halu paeta. On päästävä pois. Tästä tilanteesta on päästävä pois.
Kuolen, jos en pääse pois.
Jokainen on joskus ollut tilanteessa, jossa ihana parisuhde yhtäkkiä tai vähitellen on muuttunut negatiivisten sanojen ja tapahtumien noidankehäksi. Jostain selittämättömästä syystä rakkaus suistuu raiteiltaan. Jokainen lausuttu sana näyttää vain pahentavan tilannetta, tai sitten sanat eivät tavoita tapahtumia ja tunteita.
Toisen kasvoilta loistaa epäluottamus, epäilys, kylmyys, välinpitämättömyys.
Tai siltä meistä ainakin tuntuu.
Ajatteluamme ja tekojamme koskevaa ymmärrystä dominoi käsitys, että teemme jatkuvasti tietoisia valintoja: uskomme, että toimintaamme ohjaa logiikka, rationaalisuus, harkinta, valinnan mahdollisuus tai mahdollisesti sisäinen viisaus ja intuitio.
Kahden ihmisen välistä vuorovaikutusta koskevaa keskustelua on pitkään määrittänyt ajatus, että meidän tulisi kommunikoida selkeästi. Sen kuin vain ilmaisemme sen, mitä ajattelemme.
Mutta entäpä tilanteet, jossa toimintamme ei ole tietoista emmekä itsekään ymmärrä omia reaktioitamme? Miten me voisimme kommunikoida sitä, mikä on ymmärryksen ja sanojen ulkopuolella?
Viime vuosina neurotieteet ovat tarjonneet uusia näkökulmia sekä mielen toimintaan, että kahden ihmisen väliseen vuorovaikutukseen.
Kun katson neurotieteiden valossa hyytäviä tapahtumia, jotka ovat ainoastaan emotionaalisesti uhkaavia – henkeni ei siis ole vaarassa, vaikka kehoni näyttää tulkitsevan tilanteen niin uhkaavaksi, että sitä on syytä paeta – ymmärrän tapahtumaketjun ja inhimillisiä pelkoreaktioita paremmin.
Stephen Porges kuvaa “polyvagaaliteoriassaan” hermojärjestelmien sosiaalisten mekanismien ja funktioiden kautta, miten syvällä ihmisyydessämme tarve nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen on. Etsimme yhteenkuulumisen kokemusta – ja turvaa.
Psykologisen turvan kokemus ja tarve on yksi voimakkaimpia toimintaamme ohjaavia voimia. Jos emme koe olevamme turvassa, kehomme käynnistää selviytymisstrategioiden sarjan. Selviytymismekanismimme ohittavat tietoisen mielen. Silloin tärkeintä on selvitä, pysyä hengissä. Kaikki muu on toissijaista.
Porges nimittää tätä neuroseptioksi. Hätätila aktivoituu ulkoisesta ärsykkeestä ennen tietoista havaintoa tai arviointia.
Voimakkaimmin selviytymisstrategioidemme laukeamiseen vaikuttaa henkilöhistoriamme. Jos meillä on traumaattisia kokemuksia, selviytymismekanismit käynnistyvät herkemmin. Traumatisoitunut keho on ylivirittynyt tulkitsemaan ympäristössä uhkia. Siksi hauras henkilöhistoria altistaa tulkitsemaan uhkia ja riskejä hyvin pienellä kynnyksellä.
Saatamme löytää turvattomuuden aiheita myös paikoista ja tilanteista, jotka eivät liity lainkaan itse suhteeseen. Näin vaikkapa toisen työpaineisiin liittyvä stressireaktio voi laukaista parisuhteessa turvattomuuden kokemuksen ketjun. Jos emme ole tästä tietoisia, se vie mennessään.
Usein uhka ei ole reaalinen vaan liittyy toiseen aikaan ja paikkaan, ja/tai kokonaan toiseen kontekstiin.
Kehoa pidetään usein viisaana, ja sitä se omalla tavallaan onkin. Muttei aina sillä tavalla kuin haluaisimme.
Hälytysvalmiudessa oleva keho toimii tahtomattaan yhteenliittymistä vastaan: luottamukseen perustuva rakkaus on vaikeaa, jos keho on virittynyt taistelemaan tai pakenemaan. Läheisyyttä on vaikea luoda ja vahvistaa pakene tai taistele -tilasta käsin. Silloin olemme kahden ristiriitaisen ihmisyyteen kuuluvan impulssin ristivedossa: taistellako tai paeta selviytyäkseen vai antautuako luottamaan ja rakastamaan, hakea yhteyttä ja kohtaamista.
Ja onhan se täysin ymmärrettävää, että toimimme tässä järjestyksessä – sillä kukapa kuolleena pystyisi enää rakastamaan ketään tai mitään. Jos osaisimme arvioida välittömästi onko uhka todellinen ja henkeämme uhkaava, olisi kehomme viisaus hyvin arvokasta.
Ei ole mikään ihme, että rakkaus rinnastetaan usein rohkeuteen. Eikä sekään, että pelkoa pidetään rakkauden vastakohtana. Vaatii melkoista rohkeutta – ja itsetuntemusta – erottaa pelko rakkaudesta ja toimia tuon erottelukyvyn pohjalta. Tunnistaa omat pelkoreaktiot ja niiden toimintatavat, kyetä toimimaan niitä vastaan – vaikka ne vaikuttavat tosilta, uskottavilta ja itsesuojelulle välttämättömiltä.
Ymmärryksemme omaa reaktiivisuuttamme ja pelkojamme kohtaan on heikkoa – ja usein hyvin ankaraa. Inhoamme sitä, että emme pysty hallitsemaan itseämme, ajatuksiamme, käytöstämme. Että emme tunnista, mikä sisäisistä äänistämme on se, jota meidän pitäisi kuunnella.
Haluaisimme olla järkeviä, loogisia, henkisiä, itsenäisiä, kykeneviä, viisaita, selkeitä, ripustamattomia, rationaalisia. Haluaisimme antaa tilaa, kunnioittaa, ymmärtää itsen ja toisen välisen eron, puhua rauhallisesti ja sanoin selkeää maailmaa rakentaen. Haluaisimme rakastaa epäinhimillisen kirkkaasti ja kunnianhimoisesti.
Mutta ihmisyyteen kuuluvat myös tunteet ja monet muut olemassaoloamme ohjaavat vietit ja tarpeet. Emme ole ainoastaan järkiolentoja, olemme myös paljon muuta. Toisinaan putoamme logiikan, tietoisuuden ja ylevien periaatteiden ulkopuolelle. Toisinaan meitä vain pelottaa, pelottaa niin että veri seisahtuu suonissa.
Toisinaan haluaisimme vain tarrautua toiseen ja sopertaa, että ethän jätä minua. Ethän ikinä jätä minua. Kuolen jos jätät minut.
Ja ehkä joskus olisi paras, jos tavoittaisimme pelon ja hädän, saisimme muutettua sen kieleksi ja kommunikaatioksi, kyvyksi ojentaa käsiä kohti, pyytää suoraan. Saisimme sanottua nämä sanat: Rakastan sinua, ja minua pelottaa ettet enää rakasta minua.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
