Kirjoittaja Heidi Wirgentius on porvoolainen eläinlääkäri ja taiteilija. Lisätietoa Heidistä löydät täältä.
Eläimillä on kyky antaa meidän kokea tällä hetkellä muuten jo niin harvinaista, täysin pyyteetöntä rakkautta ja ne ovat täällä käytännössä usein apunamme, tukenamme ja oppainamme. Eläinten elämä on kuitenkin paljon lyhyempi kuin meidän ja jokaiselle meistä tulee vastaan myös se rakkaasta eläimestä luopumisen hetki.
Luopuminen voi olla yllättävänkin vaikeaa ja rankkaa, ja erityisesti surun hetkellä on hyvä muistaa se, miten viisaasti eläimet itse elämään suhtautuvat. Ne kyllä muistavat kokemuksia menneisyydestä ja osaavat tietyllä tavalla ajatella tulevaa, mutta hetkeäkään ne eivät murehdi kummastakaan, vaan elävät juuri tässä ja nyt. Ne eivät koskaan osaa kaivata elämättä jäänyttä elämää, tai surra sitä, että se olisivat voineet elää toisella tavalla, tai pidempään. Oleellista on vain ja ainoastaan se, miltä elämä tuntuu juuri nyt. Tottakai eläimestä täytyy pitää huolta, sairauksia tulee hoitaa ja eläintä lääkitä järkevissä määrin, mutta elämän pitkittäminen itsessään ei ole eläimelle tärkeää.
Ja siinä on meille ihmisille valtava oppiläksy; osaisimmepa katsella elämää ja suhtautua siihen eläinten lailla. Elää hetkessä ja hyväksyä vastustamatta sen, että kaikelle on aikansa; jopa asioista suurimmille; syntymälle, elämälle ja kuolemalle.
Eläinten omistajana ymmärrän hyvin luopumisen vaikeuden, eikä eläinlääkärinäkään lopetustilanne ole minulle mikään tunteita herättämätön rutiinitoimenpide. Näissä tilanteissa joutuu aina tietyllä tavalla pysähtymään ja kohtaamaan itsensä, omat sisimmät arvonsa ja miettimään myös eläinten pidon ja elämän päättämisen oikeutusta. Arvostan suuresti kaikkea elämää, silti eläimiä lopettaessani en koe olevani pahantekijä, vaan useimmiten päivastoin; auttaja.
Eläimet antavat meille niin paljon ja elävät täysin meidän armoillamme ja olemme niille vähintään sen velkaa, että niiden elämä on, loppuun asti, vapaa kärsimyksestä.
Eläimistä luopumisen kohdalla yksi suurimmista vaikeuksista on siinä, että meidän tulee usein tehdä päätös eläimen lopettamisesta itse. Jokainen varmasti toivoo, että eläinystävä nukkuisi itsestään rauhassa pois, näin kuitenkin tapahtuu käytännössä hyvin harvoin. Sairas eläin kyllä jossain vaiheessa kuolee itsestäänkin, mutta harvoin rauhassa, ilman kärsimystä.
Eläinten kohdalla tämä ei kuitenkaan onneksi ole välttämätöntä, vaan meillä on mahdollisuus eutanasiaan. Silti siihen milloin on oikea aika lähteä, ei ole yksiselitteistä vastausta ja moni tätä kysymystä epätoivoisesti pyöritteleekin, päivä toisensa perään. Itse katson oikeaksi päästää eläimet pois siinä vaiheessa, kun niiden elämänlaatu ei ole enää hyvää.
Eläimille ei ole oikein, jos ne eivät pysty elämään lajinmukaista elämää, tai niillä on jatkuvia kipuja, joita ei saa enää hallittua. Jos ne sairastavat parantumattomasti ja menevät huonoon kuntoon, tai jos niiden elämän pitkittäminen vaatisi toimenpiteitä, jotka eivät enää ole järkeviä. Luopuminen on vaikeaa ja lopettamispäätökseen liittyy niin paljon tunteita, että usein kannattaa luottaa myös ulkopuolisen arvioon, oman eläimen tilaa on mahdotonta arvioida totuudenmukaisesti ja meillä on sisäinen tarve nähdä tilanne usein paremmaksi kuin se onkaan. Ja yleensä aina paras vaihtoehto on päästää eläin pois mieluummin ennemmin kuin liian myöhään.
Koskaan en ole törmännyt ihmiseen, joka tuntisi surua tai syyllisyyttä siitä, että teki lopetuspäätöksen ”liian aikaisin”, mutta hyvin moni kantaa ikuisesti taakkaa siitä, että jonkun eläimensä kohdalla odotti liian pitkälle.
Omia eläinystäviäni muistelen murheen sijasta lämmöllä ja kiitollisuudella. Luopuminen on saattanut sillä hetkellä tuntua raskaalta, mutta hyväksyn sen, että jokainen on ollut täällä omaa tarkoitustaan täyttämässä ja kun aika tulee on vain epäitsekkäästi uskallettava päästää irti. Oman hyvin erityisen hevoseni Veikon lopetin pari vuotta sitten, kun havaitsin, että lukuisten jalkavaivojen takia se ei pihatto-oloissa enää pysynyt laumansa mukana. Hyvin vaikea päätös, etenkään kun hevonen ei ollut vielä kovin vanha ja oli päästänsä täysin pirteä.
Oma luopumisen tuskani oli valtava, niin mielelläni olisin hevosen vielä pitänyt, ja olisihan se varmasti pienemmässä tarhassa pihankoristeena ”pärjännyt” ihan hyvin. Mutta olisiko se ollut elämisen arvoista elämää hevoselle? Mielestäni ei, etenkin kun kliinisesti tiesin nivelrikon aiheuttavan jatkuvaa kipua, mutta kivun voimakkuutta oli aina positiivisesti korvat tötteröllä olevalta hevoselta mahdoton arvioida. Ja edelleenkin, vaikka hevosta ajoittain kovasti kaipaankin, en tuota päätöstä kadu hetkeäkään. Veikko toi elämääni niin paljon iloa, että itselleni varmuus siitä, että sen on nyt hyvä olla on valtava helpotus.
Lopetuspäätöksen tekeminen voi tuntua hyvin vaikealta, mutta poikkeuksetta olen havainnut tuskan olevan suurimmillaan ennen kuolemaa, heti sen jälkeen helpottaa. Tunteet nousevat toki voimakkaina pintaan, mutta ne nousevat tavalla, joka mahdollistaa niiden käsittelyn; menettämisen pelko poistuu ja surun pääsee suremaan pois. Eläimen kuolema herättää voimakkaita tunteita, ihan samalla tavoin kuin läheisen ihmisen kuolema, tai muu suuri tragedia elämässä. Suru on surua, siihen ei ole mitään oikeaa tai väärää muotoa, ja monesti se helpottaa yllättävänkin nopeasti, jos sille antaa luvan tulla ja mennä.
Surun lisäksi saattaa usein herätä muita, yllättäviäkin tunteita ja itseään kannattaa kuunnella herkästi ja hyväksyvästi ja tarvittaessa hakea apua ystäviltä tai ammattilaisilta. Voimakkaatkin reaktiot ovat täysin normaaleja ja hyväksyttäviä ja usein johtuvat myös siitä, että pintaan nousee myös vanhoja, aikanaan käsittelemättä jääneitä tunteita. Tavallaan eläimet tässäkin tietyllä tavalla tarjoavat apunsa, vain pintaan nostetut tunteet pystyy käsittelemään ja siinä missä piilevät tunteet aiheuttavat tiedostamattamme paljon haittaa elämässämme, tuo tunteiden hyväksyminen ja niistä irti päästäminen suuren vapauden.
Yleisestikin itselläni on vahva usko siihen, että kaikella on tarkoituksensa, myös jokaisella elämänkaarella, joskus pitkällä, joskus lyhyellä. Eläinystävämme elävät kaikkinensa meidän näkökulmastamme harmittavan vähän aikaa ja luopumisen tuskan edessä voi syvempää tarkoitusta olla vaikeaa nähdä, saati sitten hyväksyä. Mutta kuten jokainen kohtaamamme ihminen, myös eläimet ovat täällä meitä opettamassa, elämästä, mutta ennen kaikkea meistä itsestämme.
Ehkäpä eläimet elävät niin vähän aikaa juurikin siksi, jotta oppisimme hyväksymään luopumisen ja elämään kiinnittymättä liiaksi ulkopuolisiin asioihin, olivat ne sitten kuinka rakkaita hyvänsä. Koska helposti me elämme kiinnittyen vahvasti toisiin ihmisiin, eläimiin tai materiaan, uskoen niiden tuovan onnen ja tarkoituksen elämäämme, kyseenalaistaen oman pärjäämisemme ilman niitä.
Kuitenkin heti kun pystyy päästämään irti; elämään nauttien itsemme ulkopuolisista asioista, mutta hyväksyen niiden väliaikaisuuden ja oivaltaen onnen löytyvän meistä jokaisesta sisältämme, on löytänyt avaimen todelliseen rauhaan ja kaikin tavoin tasapainoiseen elämään. Enkä kiinnittymättömyydellä tarkoita, ettei eläimiin saisi kiintyä, päinvastoin! Tarkoitus on iloita niiden kanssa elämisestä, rakastaa niitä avoimin sydämin ja ottaa kiitollisena vastaan jokainen yhdessä vietetty hetki. Ja sitten aikaan, sitä etukäteen murehtimatta hyväksyä luopuminen, käsitellä pintaan nousevat tunteet ja surra suru pois.
Elämä jatkuu, aina.
Voimia kaikille vaikean päätöksen edessä oleville ♥
