Suomalaiset voivat aineellisesti paremmin kuin koskaan. Ennennäkemättömästä materiaalisesta vauraudesta huolimatta dystooppiset tulevaisuuskuvat valtaavat alaa. Näkymä vetovoimaisen viehättävästä tulevaisuudesta puuttuu.
Aivan ilmeisesti ratkaisujen tunnistamiseksi tarvitaan radikaalia uusiksi ajattelua. Kykyä kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Ja voimaa muuttaa väistämättömältä vaikuttavan kehityksen suunta – sen kehityksen, joka vähentää tulevaisuuden toivoa.
Keskitymme nopeuteen, mutta suunnasta ei juuri keskustella. Emme erota mikä on oleellista ja mikä epäoleellista hyvän elämän elämiseksi.
Auttaisi jos saisimme selville missä ja millainen on se parempi, jonka vuoksi on jatkuva kiire?
Useimmat suomalaiset ovat sitä mieltä, että elämän hienoimmat hetket liittyvät ihmisiin eivätkä tavaroihin. Jokin vie meiltä kuitenkin ajan ihmissuhteilta. Mikä se jokin on? Miksi ei ole aikaa pysähtyä tutustumaan edes itseen?
Elämän tarkoituksena on oppia tietämään ja tuntemaan kuka on, mistä tulee ja mihin on menossa.
Jokainen ihminen tekee joka päivä satoja pieniä ja suuria valintoja. Valinnat liittävät meidät osaksi globaalia vaikutusten ketjua. Minut tekoni ja tekemättä jättämiseni vaikuttavat muihin ihmisiin, luontoon ja talouteen lähellä ja kaukana. Niillä valinnoilla rakennetaan huomista.
Jokainen teko tai tekemättä jättäminen on kannanotto jonkinlaisen tulevaisuuden puolesta: ”Vähän tätä lisää, kiitos!” tai ”Ei enää tätä, kiitos!” Millaisia tapahtumien ketjuja tuen esimerkiksi silloin kun näppään virran kahvinkeittimeeni?
Pienellä teolla on merkitystä teon suunnan vuoksi. Pienikin liike oikeaan suuntaan on ratkaisuksi asettumista.
Tyhjyyden tunnetta voimistaa se, että haluamme jatkuvasti uutta ja enemmän vaikka samalla hyvin tiedämme, että jaamme rajallisen maapallon yhä useamman ihmisen kesken nyt ja tulevaisuudessa.
Sivistynyt ihminen ei voi loppujen lopuksi tavoitella vähempää kuin sitä, että hyvässä elämässä tarvittavaa riittäisi tarpeeksi kaikille ja ikuisesti. Se on paljon, mutta riittääkö vähemmän?
Suorituksiin perustuva menestymisihanne ja äärimmilleen viritetty kilpailu jokailtaisine ”pudottamisohjelmineen” muokkaa mieltä.
Kilpailussa valitaan voittaja ja häviäjä. Jos kokee olevansa häviäjä lähes kaikissa jokapäiväisen elämän peleissä, uhkaa elämänpalo sammua. Sitä kokemusta kestää ihminen jonkinaikaa, mutta sitten sitä murtuu.
Kilpailullinen ilmapiiri estää kohtaavaa läsnäoloa, jossa voi olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Mutta yksinäisyyttä ja osattomuutta ei ole sellaisessa yhteisössä, jossa aktiivisesti vaalitaan erilaisten ihmisten välistä yhteyttä, luottamusta ja kohtaamista.
Elämän yksilökeskeistyminen sulkee kuplaan, jossa ajatuksiin hiipi harhainen käsitys siitä, että kaikilla muilla elämä kulkee, mutta minulla se tökkii. Kaikissa meissä kuitenkin on heikkoutta ja vahvuutta. Haurautta ja voimaa.
Jos mittaisimme elämän rikkautta mahdollisuuksina jakaa elämän iloja ja suruja toistemme kanssa, olisimme jo voittaneet yksinäisyyden ja osattomuuden. Kokisimme kuuluvamme johonkin, jolla on merkitystä.
Osattomuutta tuottaa se, että kohtelemme toisiamme objekteina emmekä subjekteina. Täysivaltainen ihmisyys kapenee hyödykkeeksi – välineeksi jonkin paremman saavuttamiseksi. Silloin riittämättömyyden tunne valtaa alaa. Se lannistaa ja tukahduttaa. Minun pitää opetella näkemään sinua minussa?
Toimiva yhteiskunta perustuu erilaisiin ihmisiin, joilla on toisiaan täydentävät roolit. Minun tehtävänäni on huolehtia, että sinä pystyt olemaan entistä vahvempi ja parempi siinä sinun jutussasi. Se ei ole minulta pois vaan vahvistaa myös minua. Kilpailuasetelmaa ei synny, sillä erinomaisuutemme ovat eri kohdissa.
Nostamme toisemme ylös elämän tarkoituksettomuudesta.
Osallistavamman yhteiskunnan rakentaminen on kaikkien edun mukaista. Huomionarvoista on, että jakavampi suhtautuminen on myös tulevaisuuden toivoa tuottavan talouden järjestäytymisperiaate. Elämme nimittäin maailmassa, jossa voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi kasvattaa kuilua rikkaan ja köyhän välille. Silloin ihmisten välinen luottamus rapautuu.
Viehättävin tulevaisuus on kiteytettävissä köyhän ja rikkaan yhteensaattamiseen?
