Tapasin ihanan ihmisen – juuri sen, jota olin toivonut elämääni jo pitkään. Muruseni. Kirjoitukseni sai monet onnittelemaan: onneksi olkoon, ihanaa! Löysit Sen Oikean!
Onnittelut saivat minut tuntemaan itseni vaivautuneeksi. Paradoksaalisesti rakkauden löytyminen oli saanut minut pohtimaan irtipäästämistä.
Tunne irtipäästämisestä oli vahva, mutta en oikein tiennyt, mistä pitäisi päästää irti.
Mieleeni palautuu lukuisat blogikirjoitukseni aiheesta. Olin pyytänyt saada rakastaa rakkaudesta, en välttämättömyydestä olla parisuhteessa.
Mikä minua pelotti? Miksi ihmeessä minulle on ollut tärkeä etsiä rakkautta, vaan ei parisuhdetta? Mikä on niiden välinen ero – ja onko sellaista?
Tätä ihmetellessäni käsiini osuu Oshon Rakkaus, vapaus, yksinolo -niminen kirja. Hutera erotteluni täsmentyy.
Rakkaudesta ja parisuhteesta puhuttaessa on kuin puhuisi kahdesta eri asiasta. Kuin puhuisi ensin sielusta ja sitten ihmisestä. Kuin puhuisi ensin visiosta ja sitten siitä, miten se toteutui. Kuin puhuisi sanoista ja sitten yrityksestä tavoittaa jotain sanojen ulkopuolelta.
Rakkaus on vapautta. Sillä ei ole mitään sidoksia, se on vailla pyyntöjä. Rakkaus on ehdotonta. Se on intohimoista rauhaa, tyynen ja intensiivisen kohtaaminen, vastakohtien keskikohta. Se karkaa määritelmiä. Se on jotain, mitä kohti kulkea. Se on siinä, kun suljet silmäsi. Tunnet sen, mutta jos yrität pukea sanoiksi mitä se on ja missä oikeastaan olet kun olet rakkaudessa, eivät sanat tavoita mitään.
Jos ajattelen itseäni ja sitä tunnetta jonka koen yhteydessä rakkauteen, paikannan sen omaan keskikohtaani. Se on siellä, varmana, rauhallisena. Se ei vakuuttele eikä se kaipaa vakuuttelua. Se tunnistaa toisen kevyestä ilmasta, ilman sanoja, ilman lupauksia, ilman mitään. Se luottaa hetkeen pelkäämättä.
Parisuhde sen sijaan on täynnä puhetta ja määritelmiä. Käsityksiä siitä, mitä haluaisimme, mitä emme haluaisi. Muistoja siitä, mitä se on joskus ollut ja mitä haluaisi kokea uudestaan ja mitä ei enää koskaan. Näemme parisuhteita ympärillämme, vertailemme ja haluamme samanlaista tai erilaista. Asetamme tavoitteita ja luomme mielikuvia.
Kun ajattelen parisuhdetta, olen enemmän ihminen. Koko inhimillisyydessäni, muistoineni, vanhojen kokemusteni ja pettymysteni kanssa, varovaisena ja joskus loukattuna. Minulla on historia, jota kannan itsessäni ja toistan ajatuksissani ja teoissani. Eksyneenä pelot ottavat vallan.
Toisinaan tuntuu, kuin rakkaudessa ja parisuhteessa olisi kaksi eri ihmistä. Kun kaikki on hyvin, on helppo rakastaa ja olla rakkaudessa. On helppoa olla keveydessä ja keskeneräisyyttä pelkäämättä. Luottamus rakkauteen kannattelee itsellään ja pyytämättä. Rakkaus tulee jostakin omasta viisaasta paikasta käsin, tyynenä ja varmana. Se ei pyydä mitään.
Mutta kun on hankalaa, tulehtunutta, yhteentörmäyksiä… tuntuu parisuhteen odotukset ja vaatimukset täyttävän rakkauden tilan. Kahden sanattoman luottamuksen varassa olleen tilalla onkin yhtäkkiä kaksi omien traumojensa, haavojensa ja kaavojensa varassa reagoivaa ihmistä.
Mistä siis haluan niin kovasti päästää irti? Tajuan yrittäväni päästää irti parisuhteesta ja kaikesta mitä siihen liitän. Kaikesta mikä siinä saa vaatimaan ja hätääntymään. Pelkään eläväni uudestaan todeksi jotain, mitä ei enää haluaisi toistaa: sisäisiä odotuksiani tai maailman minuun kirjoittamia ihanteita. Liitän parisuhteen käsitteeseen kaiken rakastamiseen liittämäni negatiiviset ja pelottavat puolet. Haluaisin rakastaa vapaasti ja pelottomasti – ilman ihmisyyteni taakkaa.
Olemme viisaita, kauniita, mutta olemme myös ihmisiä, joilla on historia, joilla on satuttavia muistoja ja tunnejälkiä, toimimattomia tapoja hoitaa vaikeita tilanteita. Olemme siis ihmisiä, joissa on ikuinen viisaus, mutta myös maailmalliset haavat ja kaavat.
Ihmisyyteen kuuluu ristiriita sen välillä, keitä olemme ja keitä haluamme olla. Mielikuvissani rakastan eteerisesti, tasapainoisesti, hauskasti ja ihanasti. Todellisuudessa säännöllisin väliajoin hukun itseltäni, itken räkäisiä itkuja ja pyydän, että minut vakuutettaisiin rakkaudella. Eikä se toinenkaan ole aina sofistikoitunein versio itsestään – ja rakastan häntä silti. Ihan suunnattomasti.
Rakastan murustani siitä huolimatta, että hän on epätäydellinen – ehkä jopa juuri siksi että hän on epätäydellinen. Hänen epätäydellisyytensä tekee hänestä hänet. Hän on ihminen. Olen rakastunut juuri häneen. Toivoisin itsekin tulevani rakastetuksi ihmisenä, sellaisena kuin olen juuri nyt – en sellaisena kuin voisin olla, jos olisin virheetön.
Olenko yrittänyt kasvaa ulos ihmisestä minussa? Rakastaa kuin valo?
On armollista myöntää, ettei tarvitse olla täydellinen. Ei tarvitse osata rakastaa ilman haavoja ja kaavoja – sillä niitä meissä kaikissa on. Että saa rakastaa kokonaisena ihmisenä. Pyrkien kohti rakkautta ja poispäin siitä, mikä ei palvele, mutta lempeänä itselleen ja toiselle siitä, että täydellisyys ja rakkaus ovat hetkissä sanojen ja asioiden välissä. Ihojen kosketuksessa. Yhteisessä intentiossa etsiä ja halussa löytää. Parhaalla mahdollisella tavalla.
Osho asettaa sanansa näin:
”Rakkaus on kuin avara taivas. Kun rakastat, kohoat korkealle. Mutta suuri, avara taivas synnyttää luonnollisesti pelkoa. (…) Jos pelkää rakkautta, rakkauden kasvukipuja, on sama kuin jäisi pimeään vankityrmään.”
Rakkaus kirkkaimmillaan on tavoitettavissa hetkissä, kohtaamisissa, kosketuksessa – mutta se on jättimäinen paikka ihmiselle asettua asumaan. Koska olemme ikuisessa tulemisen tilassa, emme pääse pakoon ihmisyyttämme. Eikä pidäkään. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää. Rakastamassa, mutta myös itkemässä räkäisiä itkuja. Kasvamassa räkäisiä itkuja itkiessämme.
Voimme olla toisen ihmisen lähellä pelkoamme vältellen. Voimme myös rakastaa koko inhimillisyydessämme pyrkien menemään pelon läpi, paljaana, väistelemättä kohtaamista, mahdollista hylätyksi tulemista. Antautumalla itsensä kustannuksella kohtaamaan toinen, sellaisena kuin tämä on.
Ja juuri siinä on rakkauden kauneus, erityisyys ja hetkellisyys. Rakkaus ei olekaan päätepiste, se on matka. Juuri se, joka on määränpäätä tärkeämpi.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
