Kuluneena kesänä leikimme ajatuksella, ettemme tekisi työtä rahasta. Että tarjoaisimme yhä majatalomme maailmaa matkaavien käyttöön, mutta vaihdonvälineenä ei olisi yksinomaan raha. Mitä se voisi tarkoittaa?
Pärjäämme päiväkausia ilman rahankäyttöä, emmekä käytä rahaa enää kaikkeen, mitä hankimme. Tarvitsemme rahaa etenkin silloin, kun joudumme ostamaan kasvottomalta taholta, yritykseltä, jonka omistajaa tai myyjää emme henkilökohtaisesti tunne. Sähkö, polttoaineet, laitteet ja välineet sekä sairaanhoito ja lääkkeet, ainakin nuo edellyttävät rahaliikennettä.
Tarpeen tullen voisimme kasvattaa valtaosan omiin tarpeisiimme tulevasta ruoasta. Voisimme valmistaa pesuaineemme ja kosmetiikkamme. Voisimme luopua paljosta viihteestä, kuluttamisen sijaan voisimme tuottaa oman viihteemme laulaen, tanssien, tarinoita kertoen ja teatteria olohuoneeseen ja puutarhaan kyhäillen. Varmasti voisimme antaa osaamistamme vastineeksi naapureilta saamastamme maidosta, juustosta ja kananmunista.
Kuinka pitkään kestäisi oppia pois totutusta? Siitä, että asioilla on yksiselitteinen hinta. Että annamme majatalolla yösijan tai laskemme laseihin rakijat vain silloin, kun asiakas maksaa siitä. Kuinka osaisimme luottaa erilaiseen vaihdannan toteutumiseen, ja ajatella, että tuotteemme ja palvelumme olisikin ensisijaisesti lahja, joskus vailla välitöntä vastalahjaa.
Entä miten meihin suhtauduttaisiin: Kuinka selittäisimme ystäville ja kaupungissa tapaamillemme ihmisille, ettemme varsinaisesti tienaa mitään, mutta emme ole myöskään työttömiä? Että puuhastelemme ihan urakalla, mutta tiliämme työ ei täytä. Ajatus huvittaa.
Rahan aikakausi on maailman mittakaavassa kestänyt vain lyhyen aikaa. Vailla tieteellistä perustaa mietin, miten rahankäyttö vaikuttaa meihin, erityisesti nyt, kun siitä on tullut lähes ainoa mahdollinen vaihdonväline. Ennen rahaa ihmiset vaihtoivat osaamista ja asioita, jotka olivat suoraan sidoksissa hengissä pysymiseen: ruokaa, nahkoja, talonrakennus- tai vaatteenvalmistusapua.
Oma elämäni on sekä kaventunut että laajentunut vuorella asumisen myötä – siitä on tullut yksinkertaisempaa ulkoisesti, mutta rikkaampaa sosiaalisesti ja henkisesti. Ajattelen, että olemme äärimmäisen onnekkaita, kun saamme asua täällä, emmekä voisi ostaa tätä elämäntapaa pelkästään rahalla. Rahankäytön tarkastelu tuntuu yhtäkkiä luontevalta.
Saamme kasvattaa parhaita ruoka-aineksia ja hengittää raitista ilmaa, saamme elää ystäviemme ja eläintemme keskellä. Saamme nauttia hitaista aamuista, tuntikausien auringonpaisteesta tiistai-iltapäivänä. Naapurimme lahjoittavat tai myyvät pilkkahintaan meille pienkanalansa vapaiden kanojen munia tai metsässä vapaana laiduntavien lehmien raakamaitoa.
Olemmeko ansainneet tämän paikan ja elämäntavan? Miten sen voisi ansaita? Entä vieraamme sitten? Keitämme kahvit, laitamme ruoat, sijaamme pedit. Minkä arvoista se kaikki on, ovatko he ansainneet sen ja millä hinnalla?
Kysymykset ovat filosofisia, eikä niihin löydy lopullisia vastauksia. Mitä täällä on, millaista elämä on luonnossa, sitä en voi mitata rahassa. Nyt raha on välttämätöntä, emme vielä kykene elämään täällä ilman. Mutta toivon, että yhä suuremmassa määrin voimme kääntää kelkkaamme muunlaisen vaihdannan ja suuremman omavaraisuuden suuntaan.
Ja onnekseni huomaan, että emme ole ainoita “toisinajattelijoita”. Meitä on yhä enemmän. Meitä, jotka uskomme, että nykyinen systeemi ei enää toimi. Meitä, jotka valitsemme valtavirrasta poikkeavan tien, arvotamme asioita toisin, ja uskotoivomme, että löydämme jotain syvempää, omaa totuuttamme koskettavaa.
“Minun on täytynyt tehdä edellisessä elämässäni jotain oikein, kun saan olla täällä!”, huokaa hymyillen meillä vapaaehtoistyöntekijänä oleva unkarilaisnainen. Vuoristometsässä, silmän kantamattomiin kasvavien mustatorvisienien ja kantarellien keskellä samoillen, en voisi olla enempää samaa mieltä.
