Istumme tihkusateessa majatalomme pihamaalla, kahvikupeista nousee höyryä, juttelemme. Minä ja kalifornialainen vieraamme, buddhalainen munkki, maailmanmatkaaja ja rukoilija.
Mietimme kuinka kaikki, mikä eteemme tulee ja mistä itsemme löydämme, on osa harjoitusta. Osa sitä, miksi olemme maailmassa, mitä meistä on tulossa ja mitä olemme täällä oppimassa.
Luonamme hetken levähtävä munkki kertoo kuinka ei koskaan halunnut matkustaa, olisi mieluiten asettunut aloilleen ja tehnyt työtään yhdessä yhteisössä. Mutta hänen hengellinen opettajansa kertoi, että miehen tehtävä on olla tien päällä. Ja niin hän on kulkenut vuositolkulla. Euroopan halki kävelleen munkin määränpää on Intiassa, kenties.
Mies matkustaa ilman rahaa ja ottaa vastaan sen, mitä tarjotaan (pois lukien rahan ja alkoholin sekä muut mielestään vahingolliset asiat). Ja paljon tarjotaankin. Ruokaa, juomaa, vaatteita, kyytiä seuraavaan paikkaan. Tie on mutkainen ja täynnä yllätyksiä, eikä hän enää omien sanojensa mukaan odota mitään.
Kaikki, mitä elämä antaa, on lahja.
Minä taas pidän matkustamisesta. Kaipaan vaihtuvia maisemia, erilaisia tuoksuja ja vieraiden kulttuurien kiehtovuutta. Niiden sijaan pysyn paikallani, avaan majatalomme ovet maailmalta saapuville vieraille ja vapaaehtoistyöntekijöille. Nautin tästä valtavasti ja arvostan elämäni monimuotoisuutta äitinä ja majatalon emäntänä. Mutta se on myös minun harjoitukseni.
Olen muuttanut elämäni aikana 20 kertaa. Vanhempani ovat eronneet, itse olen elänyt useassa pitkässä parisuhteessa. Työtittelit ja –projektit ovat vilisseet silmissä. Rytmini on ollut kiivas, siihen olen tottunut. Monesti on ollut helpompaa lähteä, kuin jäädä katsomaan miten tilanne kehittyy.
Tuntuu, että elämäni on ollut yhtä hurjaa muutosta – kunnes pysähdyimme tänne vuorelle.
Nyt harjoittelen pysyvyyden sietämistä. Harjoittelen sen sietämistä, että muut lähtevät. Harjoittelen sitä, että kun eteeni tulee vastoinkäyminen – vuotava katto, toukokuulle jatkuva talvi ja kuopille kulunut kylätie, jota kukaan ei korjaa – en lähde etsimään hauskempia seikkailuja.
Usein aivan päinvastoin, ryhdyn toimeen pysyvyyden ylläpitämiseksi: Pyrimme mieheni kanssa paitsi asumaan tässä kylässä, sen puutteet hyväksyen, mutta myös auttamaan kyläyhteisöä eteenpäin.
Mitä useamman käytännön ongelman saamme ratkaistua, sitä tyynemmin otamme vastaan seuraavan.
Ihmiset lähellämme lähtevät, vieraat ja ystävät palaavat koteihinsa, vapaaehtoistyöntekijät jatkavat matkaansa. Alkuun minun piti työntää kumisaappaani syvälle pihamutaan, jotta en lähtenyt heidän perävalojensa perään. Onneksi en kerta kaikkiaan voinut. Onneksi purin hammasta ja jäin tänne, harjoittelemaan.
Aloilleni asettuminen on pakottanut minut kohtaamaan omia pelkojani. Pidetäänkö minusta, uskallanko, osaanko? Olenko hyvä äiti? Onko tämä onnellinen avioliitto todella totta? Pahimmillaan kärsin huijarisyndroomaoireista: “Kohta kaikki varmaan huomaavat, että olenkin huono ja tyhmä…”
Kuten ystäväni, kalifornialainen munkki on oppinut sietämään matkanteon epävarmuutta, olen minä oppinut sietämään paikallaan pysymisen epävarmuutta.
Olen löytänyt itsestäni sisua ja pitkäjänteisyyttä. Olen oppinut hellittämään ja antamaan toisille enemmän tilaa. Uskallan avata itseäni kerros kerrokselta syvemmälle.
Paikallaan pysyvä saattaa huomata, kuten minä, että syvältä itsen sisältä löytyy asioita, joita ei liikkeessä ehdi huomata. Ne ovat pelottavia, ärsyttäviä, kauniita ja herkkiä. Ennen kaikkea ne ovat tosia. Ja ne, itseni sisältä paljastuvat asiat, tekevät harjoituksesta sekä rakkaan että haastavan.
Ps. Kun pysyy paikallaan riittävän pitkään, saattaa kohdata muitakin ilahduttavia yllätyksiä: Heiluriliike tuo perheen, ystävät, vapaaehtoisetkin takaisin. Tämä kesä tuo luoksemme ystävämme (viime syksynä meillä työntekijänä olleen Hannen) uudelleen vuorelle urakoimaan sekä isäni Suomesta Sarajevoon asumaan!
