Kirjoittaja Sirpa Tahko on psykologi ja Suomen Migreeniyhdistyksen puheenjohtaja. Hän on itse kipukroonikko ja Suomen Kivuntutkimusyhdistyksen jäsen. Hän kirjoittaa blogia ”Kaunis Mieli” ja julkaisee kuva-ajatelmia Facebook-sivustolla ”Sirius” yhdessä valokuvaajaystäviensä kanssa.
Olemme varsin pidättyväistä kansaa; emme puhu emmekä pussaa, näin on sanottu. Olemme joutuneet kamppailemaan läpi pitkät, pimeät ja kylmät talvet, ja kesäaika on ollut työteliästä ravinnon kylvämisen ja keräämisen aikaa. Ei siinä ole ollut sijaa rakkauden tunnustuksille, ei toisille eikä ainakaan itselle. Korkeintaan juhannustaikojen aikaan saunan puhtoisena haaveiltiin rakkaudesta.
Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa. Yhteisöllinen elämä on kaventunut yksiköihin. Enää eivät naiset hoida yhdessä kotia, lapsia ja vanhuksia ja miehet keskenään viljele maata, kalasta ja metsästä. Nyt ollaan perhekunnittain irti toisistamme, vaikka tarve jakaa, hoitaa ja huolehtia; naiset keskenään ja miehet keskenään on edelleen sama.
Siinä vaiheessa, kun ruuhkavuodet olivat ohi, aiemmin kuoltiin. Nykyään meillä on enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan. Taudit eivät uhkaa henkeämme, elinikäennusteemme on korkea ja ravintoa riittää Suomessa kaikille, ainakin teoriassa. Nyt eletään periaatteessa historiamme parasta aikaa.
Olemme kuitenkin yksinäisiä ja koemme turvattomuutta, osa on toimettomia ja turhautuneita, osa ylityöllistettyjä, stressaantuneita, osa masentuneita ja itseensä käpertyneitä. Sairastamme enemmän kipusairauksia kuin koskaan. Ne, joilla menee hyvin, tuntuu menevän liiankin hyvin ja uhkana on uupumus ja burn-out.
Sen sijaan, että naiset olisivat yhdessä hoitaen lomittain töitään, kilpaillaan työpaikoista ja asemista. Miesten yhteisöllisyys toteutuu helposti harrasteiden saralla, mutta työelämässä ollaan enemmän kilpasilla kuin kentillä ja peli on kovaa ja armotonta.
Siviilielämässä on jatkuvan muutoksen aika; uraäidit vastaan kotiäidit; pehmoisät vastaan bisnesohjukset. Keitä me oikein olemme ja kuka meitä ohjaa?
Osaltaan meitä ohjaa ainakin media, joka saa aikaan odotuksia ja virityksiä, joihin putoamme kuin villieläimet aikoinaan ansaloukkoihin. Lisäksi meitä ohjaa sosiaalinen media. Mitä on naapurin naisella kuntosalikortin, viulua soittavan tyttären ja Tansanian safarilomien lisäksi? Onko hänellä tiskiä, pyykkiä, silitettävää, riitoja, yhteensopimattomia aikatauluja, kyyneleitä? EI, mikäli uskomme meille luotuja harhoja, ja pidämme verhot kiinni emmekä avaudu toisillemme.
Olemme keskenämme monessa suhteessa samanlaisia; haluamme tulla hyväksytyiksi. Haluamme löytää muita kaltaisiamme, jotka ymmärtävät meitä ja puhuvat samaa kieltä kanssamme. Haluamme yhteisöllisyyttä, josta valtaisa ryntäys esimerkiksi Facebook-maailmaankin kertoo.
Jos eläisimme aikaa pari sukupolvea sitten, emme olisi yksinäisiä tai etsisi itseämme. Meillä ei olisi siihen yksinkertaisesti aikaa, hyvällä tavalla. Nyt joudumme olemaan keinotekoisissa ryhmissä epävarmoina siitä, pidetäänkö meistä, välitetäänkö meistä tai rakastetaanko meitä. Sisäinen epävarmuus näkyy helposti ulospäin hyökkäävyytenä, ylimielisyytenä ja muiden torjuntana ja näistä syntyy väärinymmärryksiä, jotka etenevät kuin lumipalloefektit sekä yksilöstä toiseen että kulovalkeana massojen kesken.
Tällä hetkellä Facebookissa on eniten keski-ikäisiä, jotka ovat jo eläneet omat ruuhkansa ja etsivät omaa minuuttaan sekä toisia. Yhteenkuuluvuus on tärkeää, sillä se luo turvallisuutta ja tunteen siitä, että tulee hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Sitähän me kaikki eniten kaipaamme; tulla nähdyksi kulminemme kaikkinemme ja silti jonkun rakastamaksi. Ja kun kerran olemme kokeneet sellaisen, hyväksyvän rakkauden, kykenemme myös itse itseämme rakastamaan. Ja siinä on lähtökohta kaikelle hyvälle, rakkaus, jota voimme kokea itseämme kohtaan ja sen jälkeen myös muita. Tänään on hyvä päivä avata verhot ja päästää kevätauringon säteet lämmittämään viluista sielua.
