Olen jo jonkun aikaa kipuillut erään hassun pienen rakkaustarinan äärellä. Itkenyt monet kerrat. Jättänyt hyvästit monet kerrat. Päästänyt irti monet kerrat. Kuorin tarinaa itsestäni kuin käärmeennahkaa.
Kestää tuskastuttavan kauan, enkä jaksaisi enää. Haluaisin vain jo kävellä uuteen, jättää taakseni sen, mistä ei mitään tullut.
Jokin estää. Pelottaa. Mitä jos en koskaan enää löydä samanlaista? Tunne samanlaista? Jos päästän nyt tästä irti – tästä jota luulin TOSI ISOKSI RAKKAUDEKSI – palaanko pieniin rakkauksiin ja merkityksettömyyteen?
Sattumalta katsottavakseni osuu tämänhetkisen suosikkikirjoittajani Brené Brownin videoklippi. Brown puhuu irtipäästämisestä. Hän kertoo esimerkin avioparista, jossa toinen oli pettänyt toista ja terapiaistunnossa tilanteen ratkominen päättyy toistuvasti umpikujaan. Kumpikaan ei halua avioliiton päättyvän, mutta kumpikaan ei päästä irti. Toinen petetyksi tulleen katkeruudesta ja toinen pettäjän syyllisyydestä.
Brown kokoaa tilanteen yhteen toteamalla, että irtipäästämisen ytimessä on sureminen. Jonkin on kuoltava, jotta voit päästää irti. On hyväksyttävä kuolema. Hyväksyttävä ja surtava. Oltava rakkauden haudalla.
Takauma avioliittoni viimeisiin hetkiin vuosia sitten: jarrutin ihan valtavan pitkään irtipäästämistä. Miksi?
Minulle irtipäästäminen edusti lopullisia jäähyväisiä. Sen jälkeen paluuta ei olisi. Kaikki olisi lopullisesti ohi. Ja niin olikin.
Uuden onnen paradoksi on kuolema, irtipäästäminen. Jotta jotain uutta voi syntyä, on hyväksyttävä, että todellisuus sellaisena kuin se oli, on särkynyt. Sitä ei enää ole. Siitä on päästettävä irti.
Siihen tilalle voi tulla jotain uutta. Suhde voi syntyä uudelleen, se voi kuolla kokonaan, tai voi alkaa kokonaan uusi suhde. Alkaa jotain uutta, sillä vanhaa ei enää ole.
Silloin vuosia sitten pelkäsin irtipäästämistä, koska minulle se tarkoitti oven sulkemista, suhteen jättämistä taakseni. En osannut ajatella, että päästäisin irti, mutta antaisin silti rakkaudelle uuden mahdollisuuden. Olisin rakkaudessa rohkea.
Irtipäästämällä hyväksyin tilanteen ja hyväksyin entisen mieheni sellaisena kuin hän oli – mutta en osannut kuvitella, että siihen voisi jäädä. Luottamuspula vaati minua lähtemään (nyt ex-mies taputtaa käsiään, jotain tämän suuntaistahan hän väitti koko ajan). Osasin rakentaa poispääsyn katkeruudesta ja vihasta, osasimme yhdessä rakentaa välillemme sopuisan yhteiselon, ystävyyden. Mutta luottamusta rakastaa ei enää ollut.
Moni suhde päättyy, koska ei osata haudata jotain, joka oli joskus kaunista – mutta meni silti rikki. Särkyi. Tapahtui elämä. Herpaantumista, huolimattomuutta, välinpitämättömyyttä. Jotain.
Entäpä jos antaisi sirpaleille mahdollisuuden? Tuhkasta nousisikin jotain uutta?
Mieleeni tulee japanilainen kintsugi, eräänlainen särkyneen kauneuden käytäntö ja filosofia. Jokin rikki mennyt korjataan pieteetillä (posliiniastia kultasaumoin, jokin muu materiaali vastaavalla estetiikkaa ja arvoa nostattavalla tavalla) – ja se on sellaisenaan arvokkaampi kuin ennen särkymistä.
Sitten ajattelen uhmaikäisiä. Huutavat ja raivoavat, koska jäävät jumiin tilanteisiin. Haluaisivat painaa hissin nappia, mutta eivät pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että joku muu teki sen jo. Meni jo. Tilanteessa ei lohduta se, että voisi painaa seuraavalla kerralla. Eikä se, että ajettaisiin takaisin, ja saisi painaa hissin napin uudelleen. Pitäisi kääntää kelloja taaksepäin ja palata siihen hetkeen, jolloin joku muu ei ollut vielä ehtinyt painaa hissin nappia.
Näin on rakkaudessakin. Kiellämme todellisuuden. Rikkovien tapahtumien jälkeen suhteet loppuvat monesti myös siksi, että halutaan kieltää särkyminen, halutaan palata tilaan ennen särkymistä. Sellaista ei enää ole. Ei vain ole. Vaikka kuinka haluaisit, se on ohi. Mennyttä.
Päästä irti.
Palaan tähän hetkeen. Miksi pelkään päästää irti? Pelkään, että menetän irtipäästämällä jotain uniikkia. Menetän ihanan ja rakkaaksi tulleen ihmisen. Pelkään, että menetän mahdollisuuden.
Ikään kuin tässä kivussa roikkumalla pitäisin tuosta mahdollisuudesta kiinni. En uskalla ajatella, että irtipäästäminen tarkoittaa sitä, että kaikki on mahdollista. Ihan kaikki.
Päästän irti. Jälleen kerran päästän irti ja jätän jotain taakseni. Putoan veteen, tilaan jossa en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, kenet seuraavaksi kohtaan.
Irtipäästämisen haaste on siinä, että jättää taakseen tuttua ja rakasta. Jättää taakseen unelman tulevaisuudesta. Jättää taakseen tarinan johon uskoi ja jota kohti kulki. Putoaa tyhjään tilaan, jossa ei ole tuttua, ei tarinaa, ei vielä unelmaakaan. Siellä ei ole vielä mitään.
Mutta juuri tyhjyydessä on kaikki. Tyhjyydessä ei ole lukkoja, ei polkuja, ei vielä mitään. Siksi siellä on kaikki – kaikki on mahdollista. Jos on riittävän rohkea rakastamaan.
