Katselin taaksepäin rakkauksiani. Ihania ihmisiä, toki. Mutta silti siellä on liuta miehiä, joita ajatellessani ihmettelen, miksi olen seurustellut heidän kanssaan. Ihan mukavia, ei siitä ole kyse. Mutta silti sellaisia, että olisin minä voinut sen aikaa jotain muutakin tehdä.
Sitten siellä on niitä, jotka ovat muistoissani edelleen rakkaita – siihen katsomatta minkälaisiin itkuihin suhde joskus on päättynyt. Sielunveljiä ja sydämeeni jälkensäjättäneitä.
Jokaisesta tällaisesta jälkikäteen ihmetystä aiheuttavasta suhteesta olen tiennyt suhteen alkuvaiheessa, että jotain tästä puuttuu. Jokin tässä häiritsee. Jotenkin on hiukan vaivaantunut olo. Ja silti olen antanut itseni jäädä siihen, antanut suhteen vakiintua. Olen vain liukunut suhteeseen. On ollut helpompi jatkaa, kuin kuunnella itseään ja lopettaa suhde.
Pieni häiritsevä tunne on kertonut, että jätä hei tämä tähän. Määrätietoisesti olen ollut piittaamatta siitä, ja halunnut katsoa, josko siitä kuitenkin syntyisi unelmien parisuhde.
Ystäväpiirissäni on rakkausbuumi. Rakastamme – ja pohdimme, miten olemme rakastaneet. Olemme tulleet siihen ikään, ettei elämä ole enää itsestäänselvyys. Aikaa ei ole hukattavaksi asti. On tehtävä välitilinpäätös. Jos haluaa rakastaa – ja mehän haluamme – on katsottava itseään ja omaa rakkaushistoriaansa rehellisesti. Jatkanko näin?
Pohdimme oikeita ja vääriä syitä rakastaa. Tiedämme, ettei oikeita vastauksia ole. Vastaukset ovat kullekin meistä erilaisia. Meillä on omat oikeat ja väärät syymme.
Erilaisten ja yksilöllisten oikeiden ja väärien syiden viidakosta löysimme joukon yhdistäviä tekijöitä. Olemme itse kukin olleet suhteissa paitsi rakkaudesta, myös pelosta olla yksin, tarpeesta olla turvallisesti jonkun kanssa. Olemme olleet suhteissa, koska suhteissa on helpompi olla kuin yksin.
Erottava tekijä oikeiden ja väärien syiden välillä tuntuu olevan se, onko ollut rehellinen itselleen. Onko ollut uskollinen itselleen? Pysynyt lähellä itseään? Onko joutunut valehtelemaan ja kertomaan tarinoita itselleen, jotta voisi rakastaa? Peittelemään ja vähättelemään epämukavuudentunnetta, vaientamaan pientä ääntä joka itsepintaisesti kertoo, että ei.
Pahinta näissä niin sanotuissa ”väärissä syissä” ei niinkään ole ollut se, että on ollut ”väärän” ihmisen kanssa. Onko sellaisia olemassakaan? Ihmiset ovat oikeita, todellisia, ihania. Syvempi jälki on jäänyt siitä, että on tehnyt sen uskottelemalla itselleen, että tunne on rakkautta. Toisessa ihmisessä ei ole ollut mitään väärää, epämukavuus aiheutuu siitä, ettei kuuntele itseään. On itse itselleen väärä.
Rohkeana hetkenä jokainen meistä tunnistaa, onko suhteessa siksi, että rakastaa vai siksi että pelkää. Rohkean hetken jälkeen tunnistaminen haalistuu, sitä voi olla myöhemmin vaikea enää muistaa. Tunnistamisen hetki peittyy arjen tapahtumiin, tottumukseen sekä tarinoihin ja ajatuksiin, jotka tekevät vaikeaksi nähdä omat motiivit. On niin mukavaa.
Mukavuudessa ei ole mitään vikaa. Mukavuushan on ihanaa. Emmekö me kaikki halua, että olisi mukavaa? Mutta jos mukavuuden hinta on epämukavuus olla omissa nahoissaan, on syytä pysähtyä. Pahimmillaan voikin olla niin, että olemalla uskoton itselleen ajautuu kauas itsestään ja on onnettomampi parisuhteessa, kuin olisi uskollisena itselleen ja ilman parisuhdetta.
Onko itseään vastaan toimiminen liian suuri hinta parisuhteesta? Vastaus kysymykseen riippuu omista arvoista. Oikeaa vastausta tuskin löytyy – oikea vastaus on kullekin erilainen. Jollekin yksin oleminen on ylitsepääsemättömän pelottavaa. Toinen sietää sitä paremmin.
Valitsemmeko rakastaa pelosta käsin? Oikeastaan jopa pelkäämme rakastaa? Ja voiko rakastaa, jos pelkää?
Brené Brown on kirjoittanut paljon haavoittuvaisuudesta. Brownin mukaan haavoittuvaisuus on kaikkien rohkeiden tekojen ja valintojen edellytys. Kykymme toimia maailmassa haavoittuvaisina – epävarmoina voitoista ja onnistumisista, toivotuista lopputuloksista, vastarakkaudesta – määrittää rohkeutemme ja potentiaalimme. Mitä enemmän varmistelemme ja peittelemme haavoittuvaisuuttamme, sitä kauempana olemme parhaasta mahdollisesta kauneudesta: luovuudesta, kyvystä heittäytyä tuntemattomaan, rakkaudesta. Kaikesta siitä, mihin voi saada yhteyden ainoastaan ottamalla riskin. Olemalla alttiina haavoittumiselle. Olemalla auki koko inhimillisessä haavoittuvaisuudessaan.
Tätä ajatusta vasten rakastaa koko haavoittuvuudessaan on lopulta ainut todellinen tapa rakastaa. Rakastaa koko paljaudessaan, aitoudessaan, inhimillisyydessään. Rakastaa silläkin uhalla, että sattuu.
Sillä mitä on rakkaus, jossa et alun alkaenkaan ollut auki, et haavoittuvainen, et hauras? Kilpiesi suojasta hait turvaa ja mukavuutta. Laitoit peliin pienet panokset – etkä siksi koskaan voittanut mitään mukavuutta kummempaa. Rakastaa hauraana tarkoittaa sitä, että pistää peliin kaiken.
Uskallatko? Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään.
***
Teksti on julkaistu myös HIMA Happinessin blogeissa.
***
Kuva: Tiuku Pennola
