Olimme jälleen opettajani kanssa aamukävelyllä rannassa, kuten usein olemme keskustelujemme aikana. “Voitaisiinko me jutella tänään ihmissuhteista?”, kysyin häneltä. Katsoessaan minuun uteliaasti, hän vastasi “Totta kai.”
Seurasi tuttu hiljaisuus, hän ei puhunut turhia. “No mitä mieltä sinä olet niistä?”
“Kysy hieman tarkemmin“, hän vastasi.
“Minua mietityttää se, että mikä niiden rooli on tällä matkalla? Tai enemmänkin mietin sitä, mikä on parisuhteen rooli? Ja sitä, että onko meille olemassa se oikea ihminen? Tai kuuluuko meidän sitoutua yhteen ihmiseen? Silloinkin kun se on vaikeaa? Tai, että olenko minä esimerkiksi luovuttanut omissa suhteissa liian helpolla?”
En selvästi itsekään tiennyt, mikä aiheessa mietitytti. Hän antoi minun maistella sanojani hetken aikaa, kunnes jatkoin. “Minä näen paljon sitä, että ihmiset on suhteissa, joissa ne on onnettomia. Tai sitten ne menee suhteesta toiseen ja päättää suhteen aina kun se alkaa tuntua vaikealta. Mietityttää se, että onko mun tarkoitus sitoutua? Ja mistä tiedän keneen mun kannattaa sitoutua?”
“Tarkoitatko kysyä, että kuuluuko ihmisen sitoutua yhteen ihmiseen?”
“Tavallaan kai. Ainakin se on yksi mun kysymyksistä.”
“Entä mitä sinä ajattelet asiasta?”
Kävelimme hetken hiljaisuudessa maisemia katsellen. “No mulla on ollut hyviä suhteita ja huonoja suhteita. Tai kai niissä kaikissa on molempia. Mut oon jäänyt miettimään sitä, että onko mun elämä yhdestä suhteesta toiseen menoa? Musta on tuntunut, etten olisi voinut jatkaa noissa suhteissa, ilman, että olisin joutunut toimimaan itseäni vastaan. Mutta samalla pohdin, että jäänkö yksin? Tai, että tuleeko sellaista ihmistä, jonka kanssa minä ihan itsenäni sopisin yhteen?”
Otimme rauhallisesti askelia lumisessa maisemassa ja ykskaks huomasin huokaisevani syvään. Aloin rentoutua, koska oli tilaa olla, tilaa pysähtyä ja olla yrittämättä. Ilma alkoi tuntua raittiilta ja tulin ensimmäistä kertaa tänään tietoiseksi siitä, että hengitän. Näin nämä kanssakäymiset usein vaikuttivat minuun.
Hän todennäköisesti aisti rentoutumiseni ja aloitti oman pohdintansa. “Yksi tapa ajatella asiaa voisi olla se, että ihmissuhteita ajattelee ikään kuin kouluna. Yksi parisuhde voisi olla kuin yksi koululuokka. Jos suhde on hyvä, se voi olla useampi luokka yhdellä kertaa. Mutta on hyvä muistaa, että matka jatkuu. Luokkia voi olla vielä monta edessä, ennen kuin on käynyt koulunsa loppuun ja saanut selville, mikä on se elämäntyö, jonka pariin haluaa ryhtyä.”
“Tai jos asiaa ajatellaan työelämän kautta. Sielläkin huomataan, että moni ei uskalla edetä kohti uusia haasteita. Eteenpäin meno olisi tärkeää omalle hyvinvoinnille ja ihmisenä kasvamiselle, mutta se pelottaa, koska emme tiedä mitä on edessä, kenties jäämme työttömäksi. Koulu-metaforan mukaan, emme uskalla siirtyä luokalta toiseen, tai uuteen kouluun, koska pelkäämme sitä mitä on edessä. Jäämme mieluummin luokalle.”
“Sanoit hetki sitten, että pelkäät jääväsi yksin. Usein juuri tuo pelko vaikuttaa ihmissuhteissa. Olemme valmiita jäämään luokalle, vaikka se tarkottaisi, ettemme löydä lopullista tehtäväämme, tai tässä tapauksessa ihmissuhdetta, joka olisi aikuiseksi kasvaneen itsemme kokoinen. Ihmissuhteissa ja etenkin parisuhteessa, törmäämme lapsenomaisen itsemme tarpeisiin, sekä yksinäisyyden pelkoon. Niiden vuoksi meidän on vaikeaa olla takertumatta.”
Huomasin, että keskustelu sai minut kiihtymään. “Sinä tunnut suhtautuvan kaikkeen aina ihmisenä kasvamisen näkökulmasta. Onko sitten niin, että jos valitsen tällaisen kasvamisen tien, menen yhdestä suhteesta toiseen, ilman kumppanuutta?”
“Mitä sinä itse vastaisit?”
Joskus nämä kysymykset ärsyttivät minua, vaikka ne auttoivat minua löytämään omat vastaukseni. “En minä tiedä,” vastasin ja katselin tien toisella puolella kulkevaa varttuneempaa pariskuntaa. Ehkä he osaisivat vastata, ajattelin.
“Entä oletko valmis selvittämään sen? Entä jos tähän ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa vastausta? Yhteiskunta ja kulttuuri tarjoavat meille kyllä vahvan ohjeistuksen siitä, että meidän kuuluu olla jonkun kanssa. Tämän lisäksi meillä on vahva taipumus etsiä täyttymystä toisesta ihmisestä, koska emme ole kontaktissa itsemme kanssa. Mutta entä jos sinun vastauksesi siihen, kuuluuko matkaasi kumppanuutta, selviää vain elämällä ja katsomalla?”
“Mutta mistä sen sitten tietää, kun se ihminen tulee kohdalle, johon voisin sitoutua?”
“Niin, mistä sen sitten tietää? Olet puhunut viime aikana paljon siitä, että olet alkanut luottamaan elämään enemmän. Voisiko tässäkin asiassa luottaa siihen, että kun olet siihen kypsä, jos se siis kuuluu tiellesi, tiedät sen sillä hetkellä? Voisiko olla niin, että se ei vaadi minkäänlaista yrittämistä, kun on sen aika? Että päätös valita jokin ihminen tulee sisältäsi?”
“Voisiko olla niin, että kun olet käynyt koulutuksesi loppuun ja tulee aika harjoitella sitoutumista, tiedät hetken koittaneen?” Naurahtaen hän jatkoi vielä: “Ja tuolla keveydellä en tarkoita, että päätös olisi helppo. Kuten varmasti muistat, ihmisenä kasvaminen pyytää sinulta aina sen, mitä egosi vähiten haluaa antaa.”
“Niin, kai se sama voi päteä tässä, mikä muussakin. Mutta miksi se on tässä asiassa niin vaikeaa?”
“Miksi se tuntuu sinusta vaikealta?”
Taas. Ärsyttävää. Tunsin kuinka jotain uutta syntyi kun kaivoin vastauksia sisältäni. “Mua pelottaa, että teen virheen. Että en sitoudu kun mulla on siihen mahdollisuus ja huomaan liian myöhään tehneeni virheen. Minä jään yksin.”
“Kuulostaako tuo mielestäsi egon puheelta?” Hän odotti hetken ja kun en vastannut, hän jatkoi “Egolla on taipumus saada meidät uskomaan, että jokin voi mennä väärin. Tässä tilanteessa se käyttää yksinjäämisen pelkoa ja epävarmuutta hyväkseen. Se sanoo, että saatat jäädä yksin ja lapsi sisälläsi säikähtää. Se muistuttaa sinua kaikista katsomistasi rakkauselokuvista ja siitä kulttuurimme tarinasta, että ihmisen elämän tarkoitus on löytää rakkaus. Ja niin se nappaa sinusta kiinni.”
“Nyt kun puhut, niin huomaan, että joku minussa ajattelee, että olisi jopa väärin elää siten, etten sitoutuisi. Että jos laitan oman itsetuntemukseni ja totuuteni ensimmäiseksi, toimin väärin. Itsekkäästi.”
“Hyvä huomio. Noissa tilanteissa elämä kysyy, olemmeko vihdoin valmiita astumaan kohti totuuttamme, vai annammeko pelkojen ja mukavuuden mennä sen edelle?”
“Kun joskus pohdin asiaa ja olen vaikkapa meditaation jälkeen, saatan todeta, etten ole oikeasti edes kypsä sitoutumaan keneenkään sillä tavoin. En vielä kykene olemaan oma itseni mennessäni tuollaiseen intiimiin suhteeseen. Toisen menettäminen alkaa pelottaa minua ja päädyn muokkaamaan käytöstäni, usein huomaamattani.”
“Niin, nuo pelot ovat voimakkaita.”
“No ovat kyllä. Yksi toinen asia jota olen pohtinut on se, että mun seksuaalisuuskin taitaa olla pelkkiä ulkoa opittuja kaavoja. Nyt kun olen huomannut sen, musta on alkanut tuntua, että haluan tutkia tätäkin asiaa rauhassa. Ehkä jopa useamman ihmisen kanssa, että saisin paremman käsityksen siitä, minkälainen mun seksuaalisuus on.”
“Ja mitä se ajatus sinussa herättää?”
“No se tuntuu siltä, ettei niin saisi edes sanoa. Sekin on itsekästä. Väärin. Mitä ihmiset musta ajattelis, jos ne tietäis?”
“Taas tullaan siihen, että kumpi on tärkeämpää? Se, että seuraa sisällä olevaa totuutta ja uskaltautuu tälle matkalle, vai pysyminen siinä, mikä on muiden mielestä hyväksyttävää? Entä jos elämä sinussa haluaa tutkia seksuaalisuutta? Ehkä se haluaa tutkia asiaa monelta kantilta? Kokeilla useita tapoja eri ihmisten kanssa?”
“Entä jos se nykyinen suhde, jonka eteen olet tehnyt paljon töitä, onkin vasta ensimmäinen niistä kymmenestä suhteesta, jotka kuuluvat kouluusi, ennen kuin tiedät mitä haluat, kuka olet ja miten tuo aikuinen sinä on parisuhteessa? Entä jos elämä ei ole ensisijaisesti kiinnostunut siitä, että löydät ihmisen jonka kanssa voit toteuttaa ulkoa opittuja haaveita unelma elämästä, vaan se haluaa, että tulet itseksesi? Olisitko valmis luottamaan siihen?”
Kävelimme pitkän aikaa hiljaa. Hänen sanansa saivat minut mietteliääksi. Tai jotenkin ne saivat minut aika tyhjäksi. Tuntui, että laskeuduin tuohon hetkeen ja hyväksyin hieman paremmin sen ajatuksen, ettei minun ehkä tarvinnut tietää. Kunnes jälleen. “Pitääkö minun nyt siis vältellä suhteita? Tai kiintymistä? Äh, tämä tuntuu monimutkaiselta. Minulla on vain enemmän kysymyksiä kuin hetki sitten. Vain uusia näkemyksiä hämmentämässä mieltä.”
Hän naurahti lempeästi. “Entä jos vain luottaisit? Jos sinussa herää kiintymys, voisiko siitä olla utelias ja tutkia sitä? Jos ei ole olemassa oikeaa tai väärää, eikä mikään voi mennä pieleen, voisiko antautua kokeilemaan? Olet kova analysoimaan ja etsit oikeaa tapaa toimia. Mutta entä jos kokeilisit ja antaisit vastausten tulla? Meditoisit säännöllisesti avataksesi silmiäsi ja ottaisit elämän leikkinä, jossa tutkit oppimaasi sekä hiot taitojasi?”
Päästin suustani jälleen syvän huokauksen ja huomasin, että olimme kääntyneet takaisin. Näin hänen hymyilevän ja se sai minutkin hymyilemään. Kävelimme vielä hetken, nautiskellen taakse jäävästä merestä. Olimme lähes perillä, kun huomasin uppoutuneeni ajatuksiini. Hieman kiihtyneesti avasin jälleen suuni. “Mutta entä sitten lapset? Jos suhteeseen on ehtinyt jo syntyä niitä, muuttaako se tilannetta?”
Hän alkoi nauraa ääneen. “Ehkä jatkamme siitä ensi kerralla. Saanen huomauttaa, että sinulla ei ole lapsia, tietääkseni vireilläkään. Ehkä asian pohtimisen voi jättää siihen hetkeen, kun se on ajankohtaista elämässäsi. Kenties vastaus siihen on löydettävissä vain silloin.”
Aloin itsekin nauraa. Tämä oli minulle tyypillistä, pohtia asiaa, joka ei ole edes läsnä elämässäni. Ehkä tosiaan voisin jättää vastauksen syntymään omalla ajallaan.
Tässä fiktiivisessä kirjoituksessa haluan avata sitä, että uskaltautumalla kokeilemaan, löydämme oikeaan paikkaan. Jos olisimme saaneet opetusta aiheesta silloin kun olemme sitä kaivanneet, tietäisimme tämän ja monta muuta asiaa.
