Kun Suomessa heinä-elokuussa lämmiteltiin mökkisaunoja, istuskeltiin laiturilla ja saatettiin myös vilkuilla äkkilähtöjä etelän lämpöön, täällä vuorella paiskittiin hommia. Eikä hässäkkä hellitä vielä hetkeen. Tulossa ovat syys-lokakuun intiaanikesä ja sitten kuulaat ja kirpsakat kelit, vierasvirta rauhoittuu oikeastaan vasta ensilumien myötä.
Niinpä jokin aika sitten puuskahdin haluavani lomalle. Taisi olla sellainen hetki, että vauva itki uusia hampaitaan, minä juoksin karkailevien aasien perässä ja majatalolle pölähti yllätysseurue, jota halusin päästä tervehtimään.
Sain puuskahdukseeni kaksi tykkänään erilaista vastausta. Majatalomme vapaaehtoistyöntekijöistä toinen sanoi: “Eipä ihme, sinähän teet kolmea kokopäivätyötä päällekäin!” ja toinen totesi: “Mutta sun koko elämähän on pelkkää lomaa”.
Ja kyllä, molemmat heistä ovat tavallaan oikeassa.
Mikä on vain työtä, pakko ja velvollisuus? Mikä elämää, nautinto ja intohimo? Siitä kertoo hauskasti tositarina etelä-amerikkalaisesta intiaaniheimosta: Eräs heimon miehistä, Cesar, oli poikasena adoptoitu kaupunkilaisperheeseen, hän oli saanut koulutuksen ja liittynyt työelämään. Myöhemmin Cesar palasi asumaan luonnon keskelle heimonsa pariin, meni naimisiin intiaaninaisen kanssa ja perusti perheen. Hän piti metsästämisestä, vaan ei työnteosta.
Cesarin naapuri Pepe sen sijaan oli viljelijä, ja hänen viljelemänsä ruoan miehet perheineen jakoivat sulassa sovussa. Vasta vuosien kuluttua, kun Cesar oli vakuuttunut, ettei kukaan yrittänyt pakottaa häntä työntekoon, hän ryhtyi viljelemään omaa maataan. Pepe totesi nauraen: “Kuvittele, Cesar halusi viljellä puutarhaansa, mutta ei vain tiennyt sitä!”. Itseasiassa Pepestä tuntui aivan hullulta, että joku ei haluaisi tehdä työtä. Vasta kun viljelemisestä tuli nautinnollinen osa elämää, kun Cesar oli saanut karistettua siitä pakkopullalatauksen, hän saattoi huomata pitävänsä juurikin siitä, työnteosta.
(Tarina kirjasta The Continuum Concept, Jean Liedloff 1975.)
Ymmärrän olevani hurjan onnellisessa asemassa. Saan tehdä työtä, jota rakastan. Nautin sen monipuolisuudesta ja samalla yksinkertaisuudesta. Iso osa työstäni on näkymätöntä, mutta tunnen syvästi sen tarpeellisuuden. Saan työstäni paljon hyvää fiilistä. Tiedän täsmälleen, että haluan tehdä työtä!
Ajatukseni työstä on Bosniassa asumisen ja majatalon pyörittämisen aikana muuttunut. Vaikka olen aina löytänyt mielekkäitä töitä, vasta täällä siitä on tullut todella tärkeä osa elämäntehtävääni. Voin allekirjoittaa Joshua Beckerin Becoming minimalist –blogissa ajamat teesit: Käytä vahvuuksiasi hyväksesi. Kehitä kykyjäsi edelleen. Tutki omaa alaasi. Ja kannusta muita.
Vapaaehtoistyöntekijämme eivät saa rahapalkkaa, vaan palkkio koostuu ruoasta, omasta huoneesta ja kokemuksista kanssamme vuorella. Heidän työmotiviinsa ovat nykykatsomuksen mukaan ainutlaatuiset. Puhumme heidän kanssaan siitä, kuinka hyvältä tuntuu tehdä konkreettisesti käsillään, syödä lähellä kasvatettua ruokaa, voida pitää taukoa, kun aurinko on kuumimmillaan tai muuten vain uuvuttaa.
Olen kuunnellut heidän haaveitaan työstä valtamerenrannalla, omassa kahvilassa tai maatilalla, ja omavaraisessa, luovassa ekoyhteisössä. Hurjia, innostavia, epäkonventionaalisia unelmia leivän ansaitsemisesta – ja mietin, miksi ei? Eikö kunkin meistä kuuluisi voida nauttia työstään ja tehdä juuri sitä, missä tuntee voivansa elää ja toteuttaa itseään täydellisimmin?
Kun minulta vastikään kysyttiin miksi minä haluan isona, tajusin löytäneeni oman paikkani. Vaille neljäkymppisenä olen unelmatyössäni, hirsisen majataloni ilta-auringossa, seurustelemassa vieraidemme kanssa.
Tykkään valtavasti järjestellä kirjapinoja, ottaa valokuvia, kertoa talon ja meidän tarinaamme yhä uudelleen. Huomennakin siivoan huoneita, täytän varastoja, suunnittelen tulevien vuodenaikojen aktiviteetteja. Kirjoitan sähköpostivastauksia tuleville lomalaisille ja toivotan heidät sydämestäni tervetulleeksi – innostun, sillä taas on tulossa jotain ihan hurjan kivaa!
