Jos ei ole antaa mitään konkreettista, voi antaa aikaansa, pienen hetken kohtaamiselle, jossa toinen tulee näkyväksi

Tietyssä kohtaa katua kotitalomme lähellä istuu usein mummo. Mummolla on päässään värikäs huivi, kiedottuna leuan alle; kuten muistan, että omalla mummollanikin oli joskus. Vähän harmaantuneet hiukset laskeutuvat huivin alta peittäen osittain hänen ruskeat silmänsä.

Siitä lähtien kun lapseni on oppinut vilkuttamaan, hän on vilkuttanut mummolle jo kaukaa hänet nähdessään. Mummo saa hänet aina hymyilemään ja hihkumaan ilosta. Lapseni saa aina vastalahjaksi vähintään yhtä leveän hymyn ja kasan lentosuukkoja. Eilen sain taas ihastella tätä iloista kohtaamista ties kuinka monetta kertaa. Suuri ilon hetki molemmille. Voi sitä ilon, riemun ja hymyjen määrää!

Olen huomannut, että lapsilla on loistava kyky ottaa kontaktia ihmisiin, joiden tuikkivien silmien kautta näkee suoraan kultaiseen sydämeen. Suurimmaksi osaksi tällaiset kohtaamiset ovat valitettavasti lasten välisiä. Aikuiset ovat usein vähän varovaisempia tai liian kiireisiä. Mutta myös aikuinen, joka on kiinnostunut kohtaamaan toisen ihmisen sydämestään ja ilolla, saa lapseni hihkumaan. Halu kohdata on kuin magneetti, joka vetää puoleensa.

Eilen mummo pysäytti meidät ja antoi lapselleni jäätelön. Kun lähdimme jäätelön kanssa kotiinpäin, hän huusi vielä peräämme ja kaivoi pussistaan banaanin meille. Kyyneleet silmissäni kiitin banaanista.

Tuohon hetkeen kiteytyi koko ihmisyyden ydin. Sillä ei ole niin merkitystä, mitä annetaan. Liikutustani ei aiheuttanut kesän harvinaislaatuisessa hellepäivässä sulanut jäätelö, vaan ele. Se, että tuntematon ihminen kohtasi meidät ihmisenä ja halusi antaa meille jotain omastaan. Olen nähnyt teidät, te olette olemassa minulle, te olette niin tärkeitä, että haluan antaa jotain omastani.

Tällaista intentiota toista ihmistä kohtaan kutsutaan lähimmäisenrakkaudeksi. Pyyteettömäksi lähimmäisenrakkaudeksi. Se tuntui vahvasti koko olemuksessani, kun pyyhin kyyneleitäni ja niistin kulman takana nenääni. Meillä kaikilla ei ole antaa rikkauksia tai kalliita lahjoja. Saattaa olla, että jollain ei ole antaa jäätelöä tai banaaniakaan ohikulkijoille. Eikä kyse olekaan siitä, mitä meillä on annettavana. Vaan siitä, että haluamme antaa, koska sillä tavalla teemme toisemme näkyväksi, ja sillä tavalla osoitamme mitä suurinta rakkautta. Kyse on intentiosta, siitä aikomuksesta, joka suuntaa kaiken huomiomme toiseen ihmiseen. Olen nähnyt sinut, olet olemassa minulle, olet niin tärkeä, että haluan antaa sinulle kohtaamisen, rakkauttani ja aikaani.

Jos ei ole antaa mitään konkreettista, voi antaa aikaansa, pienen hetken kohtaamiselle, jossa toinen tulee näkyväksi. Rakkautta.

Kunpa yksivuotiaani olisi ymmärtänyt miksi äiti itki, kun hän sai jäätelön ja banaanin romanikerjäläiseltä.

Olkoon tämä kirjoitus muistona ja oppina hänelle tulevaisuuden varalle pyyteettömästä rakkaudesta.

Teksti löytyy myös kirjasta: