Vuosia sitten, aika pian avioeroni jälkeen, olin joulun alla työmatkalla Helsingissä. Lunta sateli, astuin raitiovaunuun, ruuhkaa ja väsähtäneen näköisiä ihmisiä – tai ehkä vain minä olin alla päin ja projisoin fiilikseni muihin? Mielialani teki minulle tepposet, putosin läsnäoloon. Ihan vahingossa kolme vihollista – arvostelun, kyynisyyden ja pelon äänet – vaikenivat ja luisuin suoraan U-käyrän pohjaan.
Aloin nähdä toisin.
Pysähdyimme taas yhdelle pysäkille. Väkeä lappoi sisään ja toisesta ovesta ulos. Kiireistä ja kärsimätöntä, ei saa jäädä jonon hidasteeksi. Paitsi että nyt sisääntuleva jono oli pysähtynyt. Vanha mummeli, valkohapsinen ja jotenkin eteerinen, hymyilee ja jää juttelemaan kuskin kanssa – ja tämä hymyilee takaisin, ei ole yhtään kärsimätön… mitä ihmettä?
Mummeli sai lopulta vaihdettua kuulumiset kaikkien kanssa ja alkoi hitaasti heilahdella peremmälle. Katseemme kohtasivat, hän istui viereeni.
– Onpas mukava ilma, joulu on taas tulossa.
– Hmh.
– Tuossa oli se pommitus.
Hän katsoo suoraan minuun. Ei puhu enää, mutta minut valtaa kummallinen rauha. Tuo mummo on jotenkin läpikuultava, mitä jos kosketan häntä olkapäälle ja käteni meneekin siitä läpi? Näkeekö kukaan muu häntä?
– Jaaha, tässä on minun pysäkkini. Rauhallista joulua.
Läpikuultava mummo aloittaa kiireettömän matkansa kohti ulko-ovea. Raitiovaunu on ihan hiljaa, kenelläkään ei ole kiire. Joulu on tässä vaunussa, aika on pysähtynyt. Minäkin olen pysähtynyt. Näen valoa, pitkästä aikaa näen edessäpäin jotain.
Miten minun tulee elää tänään, jotta minusta tulee jonain päivänä läpikuultava pappa?
Joukkoomme on liittynyt mummobloggari Liisa Turpeinen, arvatenkin läpikuultava. Lue Silityspäivä, rauhoitut heti. Tervetulosanat mummollemme, Ryokan osaa sen sanoa kirkkaimmin:
Sammalen alla
virtaa ääneti puro.
Kuuntelen sitä.
Äkkiä minusta tulee
läpikuultava ja tyyni.
– terveisin Pexi
