Loska, takatalvi, harmaa huhtikuu. Kannan kaksivuotiasta. Ihmispötkö on paketoitu liukkaaksi talvi- ja kurahaalarein, ja se vastustaa eteenpäin liikkumista kaikin voimin. Lasken pötkylän maahan, se heittäytyy vatsalleen ja alkaa latkimaan vettä lätäköstä. Otan liukkaan ja kannettavaksi hankalan muotoisen lastin uudelleen syliini ja kuljemme taas muutaman metrin. Hiki valuu. Kiroilen. Haluaisin jättää lapsen jalkakäytävälle makaamaan.
Muutama vuosi aiemmin halusin niin kovasti tätä lasta, että joka kuukausi itkin sitä tietoa, ettei lapsi ollut tulossa. Ei tässäkään kuussa. Minulla oli valtava ikävä tuota ihmistä, jota en vielä tuntenut.
Pitkä ja kaunis esikoiseni, jo 11-vuotias, pesee yöpuvussaan hampaitaan. Hidastelee iltapesuja ja nukkumaanmenoa. Hän on hoikka ja varsamainen, jo minun mittaiseni, harjoittelee teini-ikäisen elkeitä. Käpertyy sohvalla vielä kainalooni. Vastahan hän oli pieni ja pyöreä, seisoi ovensuussa vatsa pullottaen ja kiharat sotkussa. Pesin hänen hampaansa. Pieniä maitohampaita.
Yhtäkkiä, pitkästä aikaa, muistan sen särkevän tunteen vuosien takaa, kun hän oli avioeron seurauksena säännöllisesti pois sylistäni. Kuinka paljon häntä kaipasin ja miten puolikkaaksi itseni tunsin. Luonnottomaksi. Äiti, joka ei saa asua lapsensa kanssa.
Jään miettimään kiittämättömyyttä ja sen luonnetta. Emme me ole epäkiitollisia siitä mitä meillä on. Useimmat meistä antavat arvon elämänsä aarteille. Toisaalta me olemme kyvyttömiä olemaan siinä elämäntilanteessa jossa olemme. Kykenemättömiä näkemään kulloisenkin hetken hyvät puolet ja hanakoita näkemään sen mikä puuttuu.
Ja seuraavassa hetkessä meillä on jotain muuta – ja jotain muuta puuttuu.
Kiittämättömyys on ennen kaikkea kyvyttömyyttä olla tässä hetkessä, ihan kokonaan. Kaikessa, mitä tähän hetkeen kuuluu. Myös väsymys, tuskastuminen ja turhautuminen. Kiittämättömyys on kyvyttömyyttä muistaa, että jokaisessa elämäntilanteessa on erilaisia puolia, joista osa on nautinnollisia ja osa jotain muuta.
Ei ole olemassa elämäntilannetta, jossa aurinko paistaisi joka päivä ja ihan kaikki olisi ihan koko ajan suloista tanssia.
Kiittämättömyys on seurausta mielen harhailusta menneessä ja tulevassa, jossain poissa tästä hetkestä. Pakoa haavekuviin ja unelmiin, jossa kaikki on aina paremmin ja täydempää. Saatamme odottaa jonkun elämän osa-alueen korjaantumista niin, että menetämme kaiken sen, mikä on hyvin nyt – paremmin kuin pystyy ymmärtämäänkään. Arvokas katoaa arjen sumuun ja väsymykseen.
Katson uutiskuvaa, jossa leikki-ikäisen lapsen ruumis kelluu Välimeressä. Lapsi on hukkunut, kun Eurooppaan pyrkineitä ihmisiä kuljettanut laiva on uponnut. Mukanaan suuri määrä ihmisiä paremman elämän toivossa. Myös hän. Tuo pastellivärisiin vaatteisiin puettu lapsi.
Pudottaudun taas lasteni luokse. Päästän irti kiireestä, päästän irti niistä kymmenestä yhdentekevästä asiasta, joilla olisi periaatteessa kiire, annan sotkun olla. Kun päästän irti velvollisuuksistani ja kuvitelmistani, että kiireelliset asiat ovat kiireellisiä, olen taas lasteni luona.
Kiireitteni alta löydän sen paikan minussa, joka ymmärtää kaiken aikaa, mikä mieletön lahja nämä kaksi ihmistä minulle ovat. Miten etuoikeutettu olen, että saan tänäänkin nahistella heidän kanssaan hammaspesusta, puurosta ja moottoripyöräpaidasta. Että saan kantaa ja silittää heitä ja katsella, kuinka he kasvavat.
Ymmärrys asioiden tärkeysjärjestyksestä on olemassa minussa kaiken aikaa. Kunhan pudottaudun sen äärelle.
**
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happinessin Blogeissa. Sieltä löydät myös kaikki vanhemmat blogini.
