Näin tällaisen unen vuosia sitten: Sopulilauma, valtava määrä pieniä vikkeläjalkoja, matkalla kohti yhteistä päämäärää. Pienten jalkojen töminä valtaa mielet, on mahdotonta kuulla naapurin puhetta, omista ajatuksista puhumattakaan. Kaikki matkalla samaan suuntaan – mutta kuka siitä suunnasta on päättänyt?
Mistä tulee tämä päättäväisyys ja varmuus? Jotkut sopulit ovat joukon kärjessä, käyvät edellä, ovat siis Edelläkävijöitä. Niitä paljon puhuttuja huippuosaajia ja parhaita suorittajia. Matka on jatkunut jo pidemmän aikaa, väsymystä alkaa olla ilmassa. Vauhti tuntuu silti vain kiihtyvän, aina vain samaan suuntaan.
Joukon keskivaiheilla juoksen minä – huomaan olevani sopuli. Aivan tavallinen, keskinkertainen sopuli, joka ei mielellään erotu joukosta eikä aiheuta turhaa hämminkiä. Mutta nyt kuulen jotain kummallista ääntä. Jostain edestäpäin kuuluu mätkähtelyä – tömps… tömps… tömps. Se lähes hukkuu lauman jalkojen töminään ja puuskutukseen, mutta kuulen sen silti.
– Pitäisikö meidän kuunnella, mitä siellä…
– Ei saa hidastaa, me jäädään joukosta!
Kuulen kiukkuisen vinkaisun takaani, ja lisään pelästyneenä vauhtia. Tömähtely lakkaa hetkeksi, kun keskityn pitämään yllä vauhtia. Mutta sitten se alkaa kuulua taas, ehkä se ei ollut loppunutkaan?
– Kuulkaa nyt, pitäisikö meidän…
– Kuka siellä edessä hidastelee, me jäädään joukosta!
– … pysähtyä?
Pistän pienet jalkani tanaan, takaa tulevan joukon paine on hirvittävä ja hetken luulen tehneeni kohtalokkaan virheen, joutuvani joukon tallomaksi. Sitten joukko jakautuu kahteen vihaiseen virtaan ja soljuu kummaltakin puolelta ohitse. Muutama sopuli jää viereeni, kääntelevät korviaan, kuuntelevat tarkkaan. Edelläpysähtyjät.
Miten johdat olemistasi? Mikä sinulle on hyvää, kaunista ja totta? Suuntaatko tekosi oikein?
– Terveisin Pexi
