27.1.2015 nostin korttipakasta kortin, jonka otsikkona oli Wake Up Call. Kortti kertoi, että tulossa on jokin pysäyttävä tapahtuma, kuten onnettomuus tai menetys, jonka myötä tulen tietoiseksi elämäni tarkoituksesta.
Ihmettelin viestiä hieman. Olin ajatellut olevani suhteellisen hyvin kartalla siitä, mitä olen täällä tekemässä. Olen vuosia auttanut ihmisiä ymmärtämään mielensä voimaa ja ohjaamaan omaa elämäänsä haluamaansa suuntaan. Tämän työn olen kokenut ammatin sijaan elämäntehtävänä ja pohdin, mitähän oivallettavaa asiassa vielä on.
(Jo tuon ajatuksen olisi tietysti pitänyt herättää minut. Miten sitä välillä erehtyykin kuvittelemaan, että olisi millään tavalla valmis?)
Kolme päivää myöhemmin perjantai-iltapäivä sai odottamattoman käänteen, kun tein lähtöä viikonlopuksi Espooseen poikaystäväni luo. Pian liikkeelle päästyäni jouduin kolmostien sijaan kääntämään autoni nokan kohti eläinlääkäriä, sillä mukana matkustava koirani Hilma sai äkillisen voimakkaan kohtauksen. Puolessa tunnissa se saatiin päivystykseen tippaan ja lisähapelle, mutta tarkemmat tutkimukset näyttivät sen sisäelimissä olevan suuria muutoksia ja sydänpussissa runsaasti nestettä, jonka syyksi epäiltiin kasvainta. Hoitaminen nesteen poistamisesta alkaen olisi vaikeaa ja todennäköisesti kivuliasta, eikä sen tuloksista olisi takeita.
Kävin iltapäivän aikana useita keskusteluja eläinlääkärin ja muutaman ystävän kanssa sekä erityisen syvän keskustelun itseni kanssa. Niiden tuloksena neljä tuntia kohtauksen alkamisesta rakas koirani sai nukahtaa rauhallisesti eläinlääkärin lattialle viimeiseen uneensa.
1.2.2015 Parin päivän päästä kalenterissani oli koira-aiheinen koulutustilaisuus, joka ei normaalitilanteessakaan olisi ollut työnä helpoimmasta päästä: ongelmakoiraseminaari, jossa minun tarkoitukseni oli puhua ongelmakoiran pitämisestä ja kouluttamisesta henkisen valmentajan näkökulmasta. Omaakin kokemusta aiheesta minulla on, sillä Hilman edeltäjä oli ollut varsin haastava luonteeltaan, ja se päädyttiin lopulta lopettamaan heikon hermorakenteen vuoksi.
Nyt minun piti mennä jakamaan näitä ajatuksia juuri, kun kaikki koiriin liittyvät tunteet olivat pinnassa ja haavat avonaisimmillaan. Olisin toki voinut jättää menemättä, mutta jostain syystä minulla oli tunne, että menen kuitenkin – katsomaan ja tunnustelemaan, mitä tapahtuu.
Se, mitä tapahtui, oli suuri tietoisuuden hetki.
Olin jo monta vuotta tehnyt henkisen valmentajan työtä koira- ja hevosurheilijoiden kanssa, mutta viime aikoina minulla oli ollut työssä epämääräinen tunne, että asiat eivät ole niin kuin niiden kuuluisi olla. Olin kiertänyt yhdistyksissä kouluttamassa, miten kilpailuissa ja treeneissä voi vaikuttaa henkiseen tilaansa ja saavuttaa siten parempia tuloksia. Se oli tuntunut unelmatyöltäni, niin kuin se varmasti pitkään olikin.
Mutta jossain kohtaa olin kasvanut urheilusta sivuun enkä ollut vielä sanonut ääneen niitä asioita, jotka minulle olivat oikeasti tärkeimpiä. En ehkä ollut uskaltanut tulla kaapista, sillä taisin itsekin pitää urheiluvalmentamista hyväksytympänä valmennuksen muotona kuin syvällisempiä, pehmeämpiä lähestymistapoja. Olin varmaankin pelännyt leimautuvani hörhöksi.
Mutta kun makasin eläinlääkärin lattialla raskaasti hengittävän koirani vierellä ja yritin tehdä päätöstä sen elämän jatkamisesta tai lopettamisesta, kaikki eläinurheiluun liittyvä tuntui äärimmäisen kaukaiselta ja epäolennaiselta. Toki treenit, kilpailut ja niihin liittyvä sosiaalinen elämä on usein erittäin antoisaa ihmiselle ja koirallekin, ja niin saakin olla. Lukuisat viime vuosien kokemukset ja pisteenä i:n päällä tämä viimeisin saivat minut kuitenkin kasvotusten sen tosiasian kanssa, että oma elämäntehtäväni on muualla.
Huippusuoritusten sijaan minua kiinnostaa nyt enemmän se, mitä kaikkea yhteistyö ja yhteinen elämä eläinten kanssa voi ihmisille antaa, ihan muulla kuin tekemisen tasolla. Mitä kaikkea eläin voi minulle opettaa, jos en vaadikaan sitä asettumaan kilpailusääntöjen tai minun mieleni mukaisiin raameihin? Miten eläin voi hoitaa niitä kipupisteitä, joita olen ehkä itse yrittänyt paikata suorittamalla treenaamista tai tavoittelemalla kilpailumenestystä? Millaista on aito läsnäolo? Millaista on eläimen ihmistä kohtaan osoittama ehdoton rakkaus, ja mitä voisin siitä oppia? Millaisia sielullisia tehtäviä ihmisillä ja eläimillä voi toisilleen olla?
Tässä kohtaa minulla on selvästi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tiedän kuitenkin, että työni koira- ja hevosharrastajien parissa tulee muuttumaan ratkaisevasti. Oivalluksen hetki tämän asian suhteen ajaessani seminaarista kotiin oli poikkeuksellisen kirkas.
Mitä tarkoitan sielullisilla tehtävillä? Uskon, että kaikilla on tarkoituksensa ja tehtävänsä, myös jokaisella eläimellä, joka elämäämme tulee. Eläinurheilija saattaa ehkä suunnitella, että minä otan tämän koiran tai hevosen saavuttaakseni sen kanssa sitä tai tätä, mutta itse ajattelen, että todellisuudessa eläimet tulevat tekemään omistajansa elämään aivan muunlaisia tehtäviä: opettamaan meille tarpeellisia oppiläksyjä, auttamaan sekä pitämään meidät kosketuksissa itseemme ja luontoon silloin, kun muu maailma ympäriltä kaatuu.
Hilman osalta olin ajatellut, että sen yksi ratkaiseva tehtävä oli auttaa minua toipumaan uupumuksesta. Se vei minua rennoille päivittäisille kävelyille metsään ja oli seuranani tosi yksinäisinä hetkinä, joita koin vuosi pari sitten usein. Se ei yrittänyt mitään erityistä. Se vain oli läsnä, ja pelkällä olemuksellaan se sai minut voimaan paremmin.
20.1.2015 olin kirjoittanut blogissa, että nyt minusta alkaa tuntua siltä, että uupumus on voitettu. Kun tehtävä oli tehty, auttajan oli näköjään aika lähteä. Vielä lähtönsä jälkeenkin Hilma onnistui tekemään mullistuksen mielessäni: sen tarkoitus oli olla pysäyttävä, ravisteleva Wake Up Call, jonka tarvitsin, jotta uskallan vihdoin oikeasti ottaa askeleen kohti sitä, mitä olen täällä tekemässä. Jotta myöhemmin muut ihmiset ja eläimet voivat voida vähän paremmin.
Hilma muistutti, että oikea hetki seurata sydäntään on nyt. Ei kannata pelon ja epävarmuuden vuoksi jumiutua vanhaan ja epätyydyttävään, sillä elämä on yllättävä – ja joskus yllättävän lyhyt. Voi olla, että jos jatkuvasti siirrät sydämesi seuraamista tulevaisuuteen, parempaa hetkeä ei koskaan tulekaan. Uskalla olla sitä mitä olet. Tee sitä, mikä tuntuu oikeimmalta.
Värikuvat: Matti Lahtinen
