Kun koittaa hetki, jolloin synnymme, sinetöimme oman tulevaisuuden myös päättyväksi jokin päivä. Elämä on ihmeellistä, mutta muutama asia elämässä voi jättää ihmeellisyydet kokematta. Yksi niistä voi olla kuolema. Kuolema on meidän jokaisen ihmisen fyysinen päätepysäkki. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sitä en tiedä, mutta ajattelin kurkata mitä sitä ENNEN voisi tapahtua.
Tabu?
Väkisinkin nousee kysymyksiä, että tiedämmekö kuolevamme? Saatat ajatella, että hölmö ajatus, tottakai tiedämme! Mutta mietitäänpä hetki. Onko sinulla kumppania tai elämänrakasta? Tiedätkö hänen toiveensa kuoleman jälkeen? Tiedätkö hänen ajatuksia, kuinka hän haluaisi kuoleman koittavan? Tiedätkö mitä hän haluaisi tehdä omaisuudelle kuoleman jälkeen? Vaikkakaan nämä eivät liity sinällään itse kuolemaan, voivat ne kuvastaa meidän ajatuksia kuoleman käsittelystä ja asiasta puhumiseen. Ei ehkä ole perinteistä tulla työpäivän jälkeen kotiin ja alkaa keskustelemaan kuolemasta. Joillakin tämä koittaa vasta sitten, kun se on jo todella lähellä. Siinä ei tietenkään mitään vikaa ole. Pointtini on lähinnä tarkastella sitä, miten tabu aiheet, voivat olla pyörimässä taustalle, ilman että voisimme niille tehdä jotain tietoisesti. Me kuolemma joka tapauksessa, sinä, minä ja kumppanisi. Ehkä voisimme käsitellä kuolemaa, tarkastella sitä ja ehkä tulla jopa ystäväksi sen kanssa.
Ystävä?
Muistan nuorempana, kuinka pelkäsin kuolemaa. Ajatuskin oli ahdistusta herättävä, että joku päivä hyppään johonkin tuntemattomaan jättäen kaiken taakseni. Oman isäni kuolema reilu kymmenen vuotta sitten oli ensimmäinen kerta elämässäni, joka pakotti minut kurkkaamaan kuolemaa silmiin. Sen tuoma suru, ahdistus, raivo ja toivottomuus oli jotain, jota en ollut koskaan kokenut tässä kehossa. Se oli myös pysäyttäjä. Se oli myös katalysaattori sille polulle, jossa nyt olen hyvinvoinnin ja ihmisyyden parissa. Niinpä aloin miettimään, onko kuolema oikeastaan ystävämme? Onko se suurin opettajamme, jonka kanssa voimme yhdessä kasvaa ja kehittyä? Ja tarviiko meillä kokea kuolemaa ympärillämme, ennen kuin pystymme nämä opit ottamaan vastaan? Isäni kuolemasta alkoi oma matkani muuttaa käsitystä kuolemasta, vaikkakin hitaasti, välillä tahmeasti edeten. Mitä enemmän asiaa miettii, niin väistämättä tulee mieleen yksi asia; Minkä tarkoituksen annamme kuolemalle?
Minkä merkityksen luomme yksittäiselle tapahtumalle, jonka jokainen pääsemme kokemaan? Minkälaisia sanoja, tunteita, kokemuksia käytämme kuolemasta; onko se jotain, joka tulee meille pakosta vai onko se jotain, jonka pääsemme kokemaan? Huomaatko eron?
Onko se jotain pahaa, mustaa ja ikävää, vai onko se vapaaksi pääsemisen yksi askel matkalla? Onko kuolema pelottavaa, vai onko ajatus pelosta pelottavampaa itsessään?
Siispä kysymykseni sinulle, minkä merkityksen sinä olet kuolemalle antanut? Oletko luonut sen tietoisesti, omista näkökulmista, vai hyväksynyt perinteiset ajatukset kyseisestä asiasta, ilman sen kummempaa ajatusta, puhumista tai käsittelemistä kuolemaan liittyen?
Elämä vai kuolema?
Elämä vai kuolema, mieti miten totista meininkiä. Jos valintamme ovat elämää tai kuolemaa, jo perusasioihin latautuu suunnattomasti painetta ja stressiä, mikä voi poistaa tärkeimmän elementin meidän elämästä, elämisen. Jos mietimme jokaisella kerralla, että tämä on elämän ja kuoleman valinta, voi olla että jätämme valinnnat tekemättä, kyseisen paineen takia. Pelkäämme kuolemaa niin paljon, että pelkäämme elämää myös siinä matkan varrella. Pelkäämämme pelko voi estää meitä kokemasta jokapäiväisiä ihmeen aiheita, joita jokaisella meistä on elämässään. Voisiko olla, että mitä enemmän pystymme katsomaan kuolemaa, pystymme elämään myös omaa elämäämme täydellä teholla? Enkä tarkoita nyt hölmöilemistä ja itsensä myrkkyttämistä, vaan elämälle avautumista koko sydämellämme. Elämä ja kuolema ovat yhtä, kumpaakaan ei voi olla olemassa ilman toista. Voimmeko siis elää täysin, ellemme uskalla avautua myös kuolemalle? Sen jokainen saa itse päättää omassa elämässään.
Mieti vielä hetki;
– Sinä kuolet
– Rakkaasi kuolee
– Lapsesi kuolee
– Kaikki ystäväsi kuolevat
Ennen, kuin kuollaan, niin voisimmeko kuitenkin hetken elää tätä elämää itsessään? Sydämestäni toivon niin.
Onneksi meillä on ihmisiä, jotka uskaltavat elää. Yksi heistä, monia meitä inspiroiva Henriika Maikku. Klikkaa ja kuuntele, niin ymmärrät mitä tarkoitan.
Kuvat: Ulla- Maija Takkunen / www.teemusyrjala.com
