Näin pujotetaan mato koukkuun, näin tehdään kaarnavene, näin leivotaan mustikkapiirakkaa ja lämmitetään sauna. Pieni ihminen seuraa vieressä silmät tapillaan kun mummi tai ukki ohjastaa. Kummankin sydän on levällään ja hetki on täynnä rakkautta. Kohtaaminen on vahva ja elintärkeä molemmille.
Pienten lasten vanhempien elämä on kovaa tämän päivän Suomessa. Monet melkein läkähtyvät tekemiseen, kiireeseen ja valvomiseen. Kansanluonteeseemme kuuluu myös vääränlaista sitkeyttä ja sisua. On pakko jaksaa vaikka itkua pidätellen ja hammasta purren. Useissa lapsiperheissä elämä on yhtä Selviytyjät-realitysarjaa: päivästä toiseen sinnittelyä ja tasapainoilua, jottei vajottaisi pinnan alle. Pakonomainen pärjääminen on hämmästyttävän monilla koko sukua leimaava tekijä, siksi nuorten perheiden väsymyksestä ja uupumuksesta ei puhuta ääneen, vaikka pitäisi ja kannattaisi.
Samaan aikaan useiden eläkkeelle jääneiden isovanhempien elämä on liian rauhallista. Työelämän tittelit ja asemat on kuorittu ja ihminen on jätetty kuin heitteille etsimään merkitystä ja tarkoitusta elämälleen. Viikot matelevat ja päivät tuntuvat pitkiltä. Kiireisiltä lapsilta odotetaan puhelua – usein turhaan. Arki on liiankin rutinoitunutta ja siten myös aivoterveyttä nakertavaa. Aivot nauttivat yllätyksistä, joita liian jämähtänyt elämä ei tarjoile.
Elämä 2010-luvun Suomessa on kuormittavaa. Ruuhkavuosia elävät työikäiset, eläkkeellä olevat seniorit sekä lapset voivat meillä huonosti ja aivoperäiset ongelmat ja sairaudet lisääntyvät kiihtyvällä vauhdilla. Toiset läkähtyvät kiireen, velvollisuuksien ja aikapulan keskellä. Toisilla taas on aikaa ja liiankin tyhjä elämä. Yhteiskunnan tasolla ratkaisuja näihin haasteisiin haetaan muun muassa uudesta teknologiasta. Yksisilmäisesti ajatellaan, että ongelmia voidaan ratkaista, kunhan vaan kehitellään ja otetaan käyttöön entistäkin uudempaa teknologiaa: lisää laitteita koteihin, kouluihin ja päiväkoteihin sekä hoitorobotteja ja “halihylkeitä” yksinäisille eläkeläisille. Moni miettii mielessään, että voiko laitevarustelu todellakin olla ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan.
Yllättävän usein ratkaisu voisi kuitenkin olla vain puhelinsoiton ja avunpyynnön päässä. Apuahan annetaan vasta kun sitä pyydetään tai huudetaan. Uskon vahvasti, että moni nuori perhe tekisi omille vanhemmilleen ison palveluksen pyytäessään useammin apua. Moni isovanhempi vaihtaisi varmasti mielellään ristikoiden ratkomisen ja Kauniit ja rohkeat aitoon läsnäoloon lapsenlapsensa kanssa. Isovanhempi voisi vastata lapsenlapsen huomion ja sylin tarpeeseen ja lapsenlapsi saisi isovanhemmilta tarvitsemaansa aikaa ja erilaisia käytännön taitoja elämäänsä. Moni huuto jäisi huutamatta ja itku itkemättä.
Hitaan elämän opettajina
Iän myötä ymmärrystä, hyväksyntää ja taitojakin karttuu. Elämänkokemusta kartuttaneilla isovanhemmilla on usein kärsivällisyyttä ja tyyneyttä tarkkailla lastenlastaan sekä ohjata häntä yksilöllisesti lasta kunnioittavalla tavalla. Mummi tai ukki osaa usein intuitiivisesti löytää oikean hetken lapsen kehumiseen ja kannustamiseen. Hiljainen tieto ja kädentaito siirtyvät lempeästi ja pakottamatta lapsenlapselle.
Mummolat ovat mielestäni hitaan elämän oppikouluja. Mummoloissa kuullaan tarinoita ja tehdään asioita, joita ei ehkä kotona tehdä ollenkaan. Siellä hakataan halkoja ja nostetaan perunaa. Mummin kanssa virkataan, marjastetaan ja leivotaan leipää. Ukin kanssa käydään uistelemassa, mato-ongella tai pilkillä ja kalareissun jälkeen ukilta saa vielä ohjeita kalanperkuuseenkin. Käytännön opetus sujuu moniaistisesti ja kärsivällisesti. Kalaa katsellaan, sitä nuuhkitaan ja siitä keskustellaan niin kauan kuin lapsi haluaa. Aito kala on lapsenlapselle todella iso elämys. Se on ihan muuta kuin kaupan kalatiskin valmiiksi savustettu lohifilee.
Miksi mummia tai ukkia ei siis voisi suosiolla korottaa hitaan elämän ja käytännönläheisten taitojen opettajaksi lapsenlapsille? Tämä toisi isovanhemmalle eläköitymisen jälkeen uudenlaista merkitystä ja tarkoitusta työelämän jälkeiseen elämään. Mielestäni pienten lasten ruuhkavuosia elävät vanhemmat voisivat huoletta ja ilman huonoa omaatuntoa jättää hitaan elämän opettamisen omille vanhemmilleen. Kaikkea ei pysty, jaksa eikä tarvitse opettaa lapsilleen itse. Lapsenlapsille hyöty olisi myös ilmiselvä: he saisivat isovanhemmiltaan enemmän aikaa, uusia taitoja elämäänsä ja valtavasti rakkautta.
Aivoterveydenkin kannalta kaikki osapuolet hyötyisivät tästä. Lapsenlapsen kanssa puuhastelu toisi vipinää isovanhemman aivosoluihin, motoriset taidot tai tasapaino saisivat haastetta ja muistikin virkistyisi. Myös lapsenlapsen läheisyys ja kosketus toimisivat lääkkeen tavoin. Hyvänolon hormonit oksitosiini ja endorfiini virtaisivat, ja sekä isovanhemman että lapsenlapsen olo tuntuisi onnelliselta ja rentoutuneelta. Lapsukaisen ja isovanhemman rytmitkin sopisivat yhteen. Kumpikin nimittäin kaipaa lepotaukoa toiminnallisuuden, touhuilujen ja ruokailujen jälkeen.
Olisiko jo aika laajentaa perheen käsitettä oman kodin neliöiden ulkopuolelle? Voisimmeko ajatella palaavamme aikaan, jossa isovanhemmilla oli tärkeä kasvattajan rooli samassa pihapiirissä pyöriviin lapsenlapsiin? Ehkä voisimme laajentua lähiöpoteroistamme kohti suurempaa yhteisöllisyyttä ja hyväksyä myös oman kerrostalolähiön tai rivitaloalueen yksinäiset eläkeläiset lapsiemme vara-isovanhemmiksi. Jos hitaan elämän mummolaan on satoja kilometrejä, varaukkeja ja varamummoja voisi adoptoida lähistöltä lapsen parhaaksi vaikka useammankin.
* * * *
Lisätietoja aivojen hyvinvoinnista täältä
