Mies kaatuu jalkakäytävälle ja jää makaamaan hiljaa valittaen. Valitus muuttuu avunpyynnöiksi, mutta ohi kulkevat myös katsovat ohi askeleitaan kiirehtien.
Tilanne toistuu uudestaan ja ympärille kerääntyy auttajia. Välittäminen on käsin kosketeltavaa ja aitoa. Silti nämä kaksi peräkkäin katsottua videota aiheuttavat pahan mielen.
Lavastettu klippi on kuvattu Pariisissa, vilkkaan näköisellä paikalla päiväsaikaan. Kuvan perusteella ainoa ero miesten välillä on vaatetuksessa. Yksin jäävä mies on vihreässä hupparissa ja farkuissa kun taas samalla paikalla lankeava pukumies saa armon ohikulkijoiden taholta.
Tilanne on provokaatio, mutta koskettava sellainen. Jäin miettimään asiaa laajemmin.
Olin viime viikolla messuilla, jossa valmentaja Panu Luukka jakoi asiakkaaltaan saamansa yrityskulttuurin määritelmän. “Se on sitä mikä tapahtuu, kun kukaan ei ole näkemässä.”
Millainen on sen yhteiskunnan kulttuuri, jossa kadulla makaavien ihmisten ohitse kävellään ja pyörällä kaatunut itkevä lapsi saa itse kutsua apua paikalle, vaikka ohikulkevia aikuisiakin riittäisi? Mikä saa meidät toimimaan humaanisti, kun tieteellisen kehityksen ansiosta kuopattu jumala ei enää toimi pelotteena ja kotikaupungin kadulla joutuu miettimään oikeanlaista strategiaa kerjäläisiin suhtautumisessa?
En tiedä, mutta toivoisin itse olevani riittävän hereillä näkemään ja kohtaamaan asioita ympärilläni herkästi ja tuntevasti. Suorastaan kaipaan sitä selkärangasta nousevaa refleksiä, joka saa aina tarttumaan asioihin myönteisellä otteella riippumatta siitä, onko se kokonaistaloudellisesti järkevää.
Kannatan humanismia ja empatiaa siitäkin huolimatta, ettei ihmistä pysty auttamaan ellei hän halua tulla autetuksi. Vaikka tämä onkin vaikea laji, uskon sinun silti nyökyttelevän mukanani, koska olet lukenut tänne asti.
Mutta mihin vedetään raja vai vedetäänkö sitä? Pitääkö nistiystävää ymmärtää ja monennellako kerralla turhautunut ensihoitaja voi jättää ottamatta langenneen ja alleen laskeneen kadun miehen ambulanssin kyytiin? Tällaistakin pohdittiin, ainakin rivien välissä, taannoisessa 112-hälytystyöstä kertovassa reality-sarjassa.
Yhteiskunnan kulttuurista puheen ollen; voiko se jättää pienituloisen miehen heitteille ja olla laatimatta lainsäädäntöä, joka velvoittaisi katsastamaan pienituloiset miehet siinä missä vanhat autotkin?
Ehdotus nousi tietoisuuteeni Hesarista, joka, huhtikuun lopulla herran vuonna 2014 kertoi erään kansanedustajan ehdottaneen uutta käytäntöä. Kieli poskella eteenpäin jakamani linkki ei saanut varauksetonta kannatusta ystäväpiirissäni, mutta tavallaan se on samaa pohdinnan kaarta, kuin tuo alussa esiin nostamani kompastuvan farkkumiehen tapaus.
Yksilön vastuu itsestään ja kanssaihmisistään. Virheistä oppiminen ja pysyvät toimintatavan muutokset. Kuka sen tietää, mikä milloinkin toimii?
Isoja kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia.
Olen taipuvainen selkeään kannanottoon. Auttaa saa aina, kun sen tekee omilla eväillään ja vilpittömin mielin, kun auttaminen on oman arvion mukaan tarpeen ja ihmistä kunnioitetaan autettaessa.
Näin sen näen.
PS. Sellainen kaino toivomus minulla vielä olisi, että tulevassa mieskatsastuksessa hylätyksi tulemisen jälkeinen käyttökielto ei astuisi välittömästi voimaan. Tai että sen voisi ainakin purkaa jonkun sellaisen henkilön toimesta, joka lupaa ottaa korjaustoimenpiteet kontolleen.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
