Mistä lie suomalaiseen elämisen tapaan on tarrautunut takiaisen lailla suo, kuokka ja Jussi -tyyppinen elämänasenne. Ehkä sotakorvausten maksamisesta. Ehkä niiltä ajoilta, kun elämä – todella – pyöri perustarpeiden hankkimisen ympärillä. Ehkä niiltä ajoilta, kun mummuni lähti kolmen pienen pojan kanssa polkupyörällä ostamaan (ruosteisia) nauloja, joita sitten suoristettiin ennen käyttöön ottoa.
Aika oli ennen kovin erilaista kuin nykyään. Nyky-Suomessa, vaikka usein muuta sanotaankin, perustarpeiden osalta asiat ovat kohtalaisesti kaikilla, jotka osaavat etsiä ja pyytää apua. Vuosisadan takaiseen tilanteeseen nähden asiat ovat hyvin, elleivät loistavasti.
Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt. Perustarpeet on tyydytetty, mutta yhä moni meistä etsii jotain parempaa. Sanotaan, että meillä on tässä ajassa omat haasteemme. Niin kuin jokaisessa ajassa. Myös tulevassa.
Kun mietii omaa suhdettaan elämään, saattaa tunnistaa vielä suo, kuokka ja Jussi –mentaliteettia. Elämä on suoriutumista. Puurtamista. Viikonloppuhengähdystä, lomien odottelua. Loputonta työntekoa. Toivetta paremmasta elämästä.
Jos ennen käytettiin aika siihen, että perheelle saatiin hankittua ruokaa, nykyään pelkkä ruoka ja lämmin koti eivät riitä. Tulee tarve autolle, koska eihän kolmen pienen lapsen kanssa pyöräillä ostoksille. Kun opiskeluaikojen Rainbow-kahvi on juotu, halutaan jotain hienostuneempaa. Tarvitaan, halutaan ja hankitaan. Yhtä sun toista. Isoa tai pientä, se ei ole merkityksellistä.
Elämästä nauttiminen on usein jossain paremmassa, jossain enemmässä. Kun on joskus laskenut maitorahojaan tarkkaan, kuvittelee, että tonni tilillä helpottaa. Kun katsoo miljonäärejä, voi huomata, että yksi miltsi ei ole mitään, jos voi saada toisenkin. Kyse ei ole siitä, kuinka paljon ihmisellä on, vaan siitä, että hän aina pyrkii jonnekin. Hän suorittaa elämäänsä paremman toivossa ja jättää huomiotta kaiken sen ihanan, mitä elämä on jo tuonut eteen.
Minä uskon siihen, että elämässä on kyse siitä, että osaa nauttia veden kantamisesta, kalapuikkojen paistamisesta tai sateen ropinasta. Kyse ei ole siitä, mitä elämästä puuttuu (ellei se ole vajetta perustarpeissa). Näen, kuinka edeltävien sukupolvien elämänasenne on iskostunut niin syvälle, että elämä tuntuu suoritukselta, suoriutumiselta.
Jos pomo kysyy töissä, onko sinulla kiire, onko soveliasta vastata, että ”kiitos kysymästä, tahti on juuri sopiva, nautin työn tekemisestä”. Voi olla, että ei olisi kovin soveliasta, koska vain kiireiseltä tuntuva työmäärä olisi riittävästi – ja nauttiminenhan tarkoittaisi sitä, että pakosti työajassa on liikaa väljyyttä. Kun kaveri tulee vastaan kadulla ja kysyy, mitä kuuluu, miltä tuntuisi vastata: ”Eipä tässä ihmeempiä, kunhan nautiskelen elämästä ja kiireettömyydestä.” Laiskimus – sellaisenko mielikuvan saisit aikaan?
Tuntuuko teistä muista usein siltä, että elämästä ei saisi nauttia, koska pitää osallistua milloin yhteiskunnan rakentamiseen, milloin velkojen maksamiseen, milloin osinkojen kasvattamiseen, milloin verovarojen kartuttamiseen, milloin täydellisten puitteiden rakentamisesta tuleville sukupolville? Jos Jumala – tai jokin jumalan kaltainen elämän alku – olisi tarkoittanut meidät vain suoriutumaan elämästä, olisimme syntyneet työhanskat ja verokortti kädessä ja paremmalla stressinsietokapasiteetilla varustettuna – ehkä ulkoinen kovalevy napanuorassamme kiinni. Sen sijaan meille on luotu silmät ja suu hymyilemistä varten, tunteet tuntemista varten, kaunis luonto kokemista varten ja ihmisiä ympärille kohtaamisia varten.
Riippumatta siitä, millaiseksi edelliset sukupolvet ovat määritelleet suhteemme elämään, meillä on lupa nauttia elämästä. Ehkä suuri tehtävämme tässä ajassa onkin opetella taas nauttimaan elämästä. Juuri sellaisena kuin se nyt on – mitään vähentämättä tai mitään lisäämättä.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
