“Ennen kuin oli kirjoitettua kieltä, oli laulu. Kaikki tieto kulki suullisesti ja tallentui muistiin. Muistissa oli menneitten sukupolvien viisaus.”
Jussi Huovinen, 90, on kotikylänsä Hietajärven ainoa asukas. Hän on viimeinen elossa oleva suomalainen, joka on oppinut vuosituhansia vanhoja runolauluja suullista tietä, omalta äidiltään ja isältään. Hanneriina Moisseinen, 35, on kuvataiteilija ja sarjakuvataiteilija, joka haluaa oppia Jussin lauluja ja kaikkea sitä viisautta, joka niihin kätkeytyy.
Elokuvateattereissa pyörii parhaillaan harvinaisen koskettava dokumenttielokuva Laulu. Kyseessä on lähes meditatiivinen, elokuvan kielellä vanhoja lauluja lähestyvä teos, jossa kamera on pyrkinyt tallentamaan läsnäolon ja kohtaamisen hetket.
Elokuva seuraa Hanneriinaa ja Jussia kaksi ja puoli vuotta. Laulu on se voima, joka yhdistää ihmiset ajasta ja paikasta riippumatta ja kiinnittää heidät osaksi jotakin suurempaa. Se lohduttaa silloin kun kipu on suurin, ja sen avulla ilo moninkertaistuu.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Selma Vilhunen, jonka lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin tammikuussa 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana. Olimme Selmaan yhteydessä uuden Laulu-dokumenttielokuvan tiimoilta.
Mistä idea tähän elokuvaan tuli?
Olemme olleet Hanneriina Moisseisen kanssa ystäviä jo joitakin vuosia ennen elokuvaidean syntyä. Marraskuussa 2009 Hanneriina tuli luokseni kylään katsomaan silloin alle vuoden ikäistä tytärtäni. Hän kertoi minulle silmät innostuksesta loistaen, kuinka oli saanut viimeinkin tavata pitkäaikaisen idolinsa, Suomen viimeiseksi tituleeratun runolaulajan Jussi Huovisen. Hanneriinan ensikosketus Jussi Huovisen laulu- ja kerrontaperinteeseen oli tapahtunut Juminkeon äänitearkistossa Kuhmossa, missä Hanneriina oli kuullut Jussin kertoman sadun eli starinan nimeltä Sen synty.
Starinasta tuli nimikertomus Hanneriinan ja Markku Niemisen yhteisteokseen, sarjakuvakirjaan Sen synty ja muita Vienan Karjalan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita (Arktinen Banaani 2005). Vasta vuosia myöhemmin Hanneriina oli saanut mahdollisuuden tavata Jussin, ja tapaaminen oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Hanneriina oli kokenut hyvin voimakkaasti, että hän haluaa oppia Jussilta “kädestä pitäen” paitsi hänen laulujaan ja starinoitaan, myös kaikkea sitä viisautta, joka niihin kätkeytyy. Hän ehdotti Jussille, että tulisi tälle joksikin aikaa apulaiseksi ja oppilaaksi, ja että hän voisi asua vaikka Jussin pihapiiriin rakennetussa perinnetalossa, joka on tarkka kopio Jussin synnyinkodista. Jussi oli vastannut, että “A, rupeamma nuapureina asumah”.
Kun Hanneriina kertoi suunnitelmastaan, koin samankaltaisen voimakkaan tunteen siitä, että olisi tärkeää tallentaa elokuvakameralla jotakin siitä sanattomasta viisaudesta, jota Jussi Huovisen kaltainen mies välittää sille joka haluaa kuunnella.
Miksi halusit lähteä tekemään elokuvaa viimeisestä runonlaulajasta?
Elämme informaatiotulvan keskellä, kännykkämme, televisiomme ja tietokoneemme pursuavat faktaa, joka vanhenee päivässä tai joskus jopa tunnissa. Samaan aikaan olemme unohtaneet suuren osan siitä, mistä tulemme. On olemassa myös toisenlainen tapa hahmottaa maailmaa, sellainen jossa korostuvat yhteisöllisyys, luonnon kiertokulku ja pysyvyys. Vanhat tarinat, laulut ja runolaulut edustavat tällaista maailmankatsomusta.
Varmuus siitä, että haluan tehdä elokuvan tästä aiheesta, tuli oikeastaan heti sillä hetkellä, kun tapasin Jussi Huovisen. Olin toki odottanutkin, että kohtaisin viisaan vanhuksen, jolla on voimakas läsnäolo. Voidaan sanoa, että odotukseni lunastuivat, moninkertaisesti. Halusin tehdä elokuvan, koska ajattelen, että kansanperinne ei ole ainoastaan jotakin joka on menneessä ja johon tutustutaan arkistoissa. Kansanperinne on tässä ja nyt. Se on sitä, että sukupolvet kohtaavat toisensa ja oppivat toinen toisiltaan. Vanha antaa viestikapulan nuorelle, mutta samalla hän oppii nuorelta jotakin siitä, millaisessa maailmassa elämme tänään. Kansanperinne myös uusiutuu joka hetki, koska se on osa arkea. Se on kaikki ne laulut, joita laulamme juuri tänään, lohduksi, iloksi, jakaaksemme maailman toistemme kanssa.
Millainen kokemus elokuvan tekeminen oli?
Olen hyvin kiitollinen Hanneriinalle ja Jussille siitä, että he ottivat minut mukaansa niinkin pitkäksi aikaa. Jussiin tutustuminen vaikutti minuun syvästi. Myös se, että sain oppia tuntemaan paremmin Hanneriinan tapaa ajatella ja työskennellä, on ollut tärkeää myös omalle henkiselle kehitykselleni. Koen, että yksi elokuva on vain pieni kurkistusikkuna kahden suuren taiteilijan sisäiseen maailmaan. Moni niistä ajatuksista ja kokemuksista, jotka virisivät Laulun kuvausten ja leikkaamisen aikana, jäävät elämään minussa pitkään. Tulevaisuus näyttää millaisiin oivalluksiin ne johtavat.
Käytännössä elokuvan tekeminen ei ollut aina helppoa. Lapseni oli vielä vauva, kun aloitimme kuvaukset, se teki pitkistä kuvausmatkoista omalla tavallaan haasteellisia. Ensimmäisen kuvausvuoden lopussa Jussi Huovinen sairastui melko vakavasti. Tämä jakso on mukana elokuvassakin. Luulimme jo jonkin aikaa, että oli tullut Jussin aika siirtyä tuonilmaisiin, mutta onneksi hän lopulta toipui niin hyvin, että tuntuu että hän voi nyt paremmin kuin aikoihin.
Mitä Hanneriinan ja Jussin seuraaminen opetti sinulle elämästä?
Jollakin tavalla koen, että samat oppitunnit toistuvat elämässä, opetusmetodit vain vaihtuvat ja ymmärrys syvenee, ainakin toivottavasti. Tämän elokuvan tekeminen opetti minulle nöyryyttä ja herkkyyttä, välillä kantapään kautta. Olen oppinut kuuntelemaan kuvattaviani paremmin, ja luopumaan omista ennakko-odotuksistani.
Dokumenttielokuvaa tehdessä minulla saattaa toisinaan olla ikään kuin käsikirjoitus omassa päässäni, jonka mukaan oletan ihmisten toimivan. Mutta eiväthän ihmiset tai elämä koskaan toimi niin kuin minä olen käsikirjoittanut! Se ei tarkoita sitä, etteikö elokuvalla voisi olla jokin tietty teema ja näkökulma jo aloitusvaiheessa. On vain oltava herkkä sille, että nuo teemat voivat tulla esiin hyvin monilla eri tavoilla.
Sekä Hanneriinan että Jussin elämää seuranneena olen saanut vahvistusta sille käsitykselle, että se mikä elämässä todella merkitsee, on ulottuvillamme jo nyt. Yhteys luontoon ja yhteys toisiin ihmisiin ovat ne asiat, jotka antavat olemassaolollemme merkityksen, kaikki muu on toissijaista. Jussi opettaa, että luonnossa on valmiina kaikki laulut, ja ylipäänsä kaikki mitä me tarvitsemme. Hanneriina sanoo, että luonnosta saa vastauksen oikeastaan mihin tahansa mieltä painavaan kysymykseen. Jussi opettaa myös, että tärkeintä runolaulun esittämisessä on se, että tekee sen omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Se riittää, silloin esitys on täydellinen. Se on lohdullinen ja voimistava ajatus.
Selma, mitä hidastaminen sinulle merkitsee?
Juuri nyt hidastaminen merkitsee minulle sitä, että yritän löytää tasapainon työn ja perheen välillä. Työrintamalla on tullut nyt yhdellä rytinällä paljon uusia, mielenkiintoisia haasteita. Opettelen työntämään tietokoneen ja kännykän syrjään ja aikatauluttamaan tekemisiäni niin, että päivät eivät lipsuisi siihen, että teen hiukan töitä koko ajan. Toisaalta en halua tuntea liiaksi syyllisyyttä siitä, että rakastan työtäni. Hidastaminen on minulle myös sitä, että työn lomassa voimme työtovereiden kanssa istua ja heittää läppää tai avautua huolistamme, eikä ole kiire mihinkään. Silloin usein syntyvät myös parhaat ideat. Hidastaminen on elämänasenne:
Jokainen kohtaaminen ja jokainen hetki on ainutlaatuinen.
Elokuvan kotisivut www.lauluelokuva.fi
Toimituksen lisäys: Jussi Huovinen nukkui pois 12.5.2017 93-vuotiaana.
