Yksi suurimpia onnellisuuteni lisääjiä on se, että saan olla sellainen kuin olen ja annan myös muiden olla omanlaisiaan. Jokainen meistä on oma, ainutlaatuinen itsensä, ja sitä tulisi arvostaa. Sitä paitsi vaivattominta arki lienee silloin, kun jokainen meistä hoitaa oman tonttinsa ja on kanssaihmisille ystävällinen ja kohtelias.
Tänä keväänä tuli ulos kirjoittamani Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirja (Tammi 2013), jonka tein kahden valokuvaajan, Raisa Kyllikki Rannan ja Laura Ojan kanssa. Kirjan tekeminen oli yksi monivuotisia unelmiani, jonka onnekkaasti ja kiitollisena pääsin toteuttamaan. Kirjassa 32 erilaista, 17-67-vuotiasta suomalaista naista kertoo tatuoinneistaan ja syistä ottaa kuvia. Paitsi että kirja on kuvaus tämän aikakauden tatuoinneista Suomessa, se kertoo kirjassa esiintyvistä, upeista ja rohkeista daameista.
Kun etsin sopivia naisia kirjaan, lähdin kartoittamaan heitä heidän ammattinsa, ikänsä tai muun erityispiirteen vuoksi. En heidän tatuointiensa kautta. Mukana onkin sankka joukko eri alojen osaajia aina taidemuseon johtajasta kirjanpitäjään, viiden lapsen äitiin, eläkkeellä olevaan alakoulun opettajaan kuin yläkoulussa työskentelevään opinto-ohjaajaan. Halusin näyttää sen, että kuka vain meistä voi olla tatuoitu. Kirjan ajatus on ja oli alunperinkin ennakkoluulojen murtaminen ja pölyttyneiden asenteiden pois puhaltelu. Kannustan myös täysillä lukijoita pohtimaan omia mielikuviaan ja ennakkoluulojaan tatuoinneista ja tatuoiduista ihmisistä, ennen kaikkea naisista, joilla on tatuointi. Kirjan kohderyhmä ei ollut missään vaiheessa vain tatuoidut ihmiset, vaan kuka tahansa sukupuoleen tai mielihaluihinsa katsomatta.
Minä itse olen runsaasti tatuoitu nainen. En tosin näe enkä koe itseäni tatuoituna naisena, vaan ihan tavallisena naisena muiden ihmisten joukossa. Lisäksi olen äiti, toimittaja, puoliso, ystävä, jumppaohjaaja, juoksija, naapuri, sisko, tytär, hyvinvointivalmentaja, sukulainen ja kaveri. Itselläni on tatuointeja, koska olen mieltynyt niihin. Jotkut kuvista olen omistanut perheelleni, toiset taas vain näyttävät omaan silmääni kauniilta. En osaa sen tarkemmin selittää syytä sille, miksi alunperin aloin ottaa kuvia, enkä edes koe selittelyä tarpeelliseksi. Tiedän, ettei minun tarvitse todistella valintojani kenellekään. Tatuoituja ihmisiä yritetään usein kategorisoida ja lokeroida. Ei, minä en ole feministi, en kapinoija enkä myöskään yritä astua “miesten tontille” tai julista kuvillani olevani erilainen nainen. Minulle riittää syyksi se, että tykkään tatuoinneista.
Ja tiedän senkin, etteivät kaikki tykkää. Se on täysin ok, sillä jokaisella meistä on omat mieltymyksemme, mielikuvamme ja oma todellisuutemme. On toki paljon ihmisiä, joille tatuoinnit ovat neutraali asia, aivan sama. Ja jokaisella on myös oikeus mielipiteeseensä, mutta aina voi miettiä, miten mielipiteen ilmaisee. On nimittäin jännä huomata se, miten toisen ulkonäkö voi saada ihmiset ihan kierroksille ja laukomaan paitsi päin naamaa, erityisesti netissä hävyttömyyksiä, kuten useassa tämän uusimman tatuointeihin liittyvän artikkelin lukijakommenteissa, joka julkaistiin eilen sanomalehti Keskisuomalaisessa. Tai tämän jutun kommenteissa, joka oli jo keväällä Me Naisissa.
Toiset sanovat, että terveellä itsetunnolla varustettu ihminen kestää kritiikin, mutta minä kysyn, onko kritiikki tarpeellista silloin, kun se kohdistuu toisen ulkonäköön, joka nyt ei satu itseä miellyttämään? Rakentava kritiikki on jotain, joka auttaa toista kehittymään esimerkiksi työtehtävissä. Toisen haukkuminen, solvaaminen ja hänen valintojensa mitätöinti kertoo mielestäni enemmän siitä henkilöstä, joka tämän suuntaisia mielipiteitä esittää. Toisen määritteleminen kertoo ennen kaikkea määrittelijästä itsestään. Entä jos tatuointien sijaan ihmisellä on ylipainoa? Saako silloin bussin viereisessä penkissä istuvaa ventovierasta haukkua hemmetinmoiseksi läskiksi? Entä jos toisella on mielenterveysongelmia? Saako häntä silloin nimitellä hulluksi idiootiksi? Entä jos tatuointien sijaan ihminen uskoo enkeleihin ja vaikkapa karmaan? Onko ok silloin mennä sanomaan, että hiton hihhuli? Ei tietenkään, ja harva näin onneksi tekeekään!
Henkilökohtaisesti en kaipaa tatuoinneistani en positiivista enkä negatiivista palautetta. En ole ottanut niitä ketään toista varten, eikä minulla ole tarvetta niistä edes keskustella. Kirjan kuitenkin tein, koska koin pystyväni sillä tekemään arvokasta valistustyötä. Huomaan, että työsarkaa riittäisi ainakin jatko-osan verran!
Ymmärrän sen, että erityisesti kun ottaa runsaahkosti tatuointeja, ne voivat herättää huomiota. En ymmärrä kuitenkaan sitä, että joillekin ihmisille toisen ihmisen tatuoinnit tarkoittavat sitä, että he saavat luvan unohtaa käytöstavat, arvioida toisen ulkonäköä ja sanoa ihan mitä vain, lainkaan miettimättä. Kesän alkaessa ja hihanpituuden lyhetessä itseänikin ujostuttaa. Viime viikolla tunsin itseni metrossa kuin lehmäksi maatalousnäyttelyssä. Oikeasti olen jo kauan ollut lähes immuuni sille, että ihmiset tuijottavat, mutta uskon, että ulkonäön negatiivinen kommentointi tuntuu useimmista ikävältä. Vaikka ihmisellä on tatuointeja, hänellä on tunteet. Vaikka naapurin Pirkolla on liikapainoa 50 kiloa, hänelläkin on tunteet.
Entä jos oikeasti antaisimme tässä maailmassa toistemme tehdä omat valinnat niitä kyseenalaistamatta, kunhan ne eivät oikeasti loukkaa ketään. Mitä jos keskittyisimme omaan hyvinvointiimme ja pitäisimme itsestämme niin hyvää huolta, että voisimme toisten antaa olla sellaisia kuin juuri he haluavat olla? Entä jos päästäisimme suustamme ja kirjoittaisimme netissäkin vain asioita, jotka voimme esittää myös henkilökohtaisesti kasvotusten ja selän takanakin puhuisimme ihmisistä vain hyvää? Entä jos lakkaisimme tivaamasta toisiltamme, miksi toinen näyttää siltä miltä näyttää, oli poikkeus ulkonäössä sitten itse aiheutettua tai ei?
Naisen iholla -facebooksivulle eräs tykkääjä kirjoitti, että milloin opimme kohtaamaan toisemme ihmisinä? Se oli kauniisti sanottu. Mieleeni tuli myös hieno lause, joka on tuttu logoterapiasta: kaikista ei tarvitse pitää. Riittää että rakastaa.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja nautitaan kesästä. Suvaitsevaisuus luo onnellisuutta. Kannattaa kokeilla!