Keski-iän tarinoita, osa 3
“Tullaksemme sankareiksi, oman elämämme ja muidenkin, meidän on rakennettava itsellemme linna, täydellinen turvasatama, joka kannattelee meitä ja antaa meille tyydytyksen. Ja sen jälkeen hylättävä se. Antauduttava sateelle, tuulelle ja epävarmuudelle. Eikä siihen uskaltaudu, ellei ensin ole kaatunut. Kokenut pudotusta, kaatumisen tuskaa ja häpeää. Kipua menettämisestä ja epävarmuudesta. ”
Noin kirjoitin vapun aattona ja lupasin jatkoa; pohdintaa kaatumisesta eteenpäin, noususta ilman egoa, täyttymyksestä ja sen sellaisesta. No, näin se menee.
Kolmisenkymmentä vuotta elämäni ensimmäisestä puoliskosta mietin usein ja hartaasti, mitä minusta oikein tulee. Olin tietämättäni aika eksyksissä. Tajusin sen viimein tiistaina 10.11.2009, aamutoimien aikaan. Oivallus muutti elämäni peruuttamattomasti.
Podin kotona sikainfluenssaa ja kaikenlaista muutakin oli elämässäni liikkeessä samaan aikaan. Tunsin olevani lamaantunut ja pohjalla. Katsoin sen aamun peilikuvaani kylpyhuoneessa pitkään ja havahduin. “Olen ollut kolmekymmentä vuotta tyytymätön itseeni. Tämä loppuu nyt tähän.” Ei huutomerkkiä eikä kirosanoja. Vain toteamus ja päätös.
Olin puolivälissä elämääni, ja tajusin että jokin tavassani olla ja elää söi sisintäni. Minää, minua ja miestä joka olen. Mies sisälläni oli kaventunut seitinohueksi, vaikka ulkoisesti sukupuolesta ei voinut erehtyä.
Olin ajautunut sivuraiteelle itsestäni. Toteutin elämääni toisten kautta, enkä edes ymmärtänyt sitä. Oma valinta, josta en ollut tietoinen. Pelko ihmisten menettämisestä sai minut hukkaamaan itseni, ja siinä sivussa muutakin. Sinänsä yleinen totuus, mutta pakko se on toistaa tässäkin; itsensä kadottamista ei voi paikata millään muulla saavutuksella. Se on peloista pahin, joka poistuu vasta kun ihminen herää. Silmänräpäyksessä. Siitä on nyt kolme ja puoli vuotta.
Ja sen jälkeen olen ollut perehdytyksessä. Opetellut olemaan oma itseni. Mies ja ihminen, samaan aikaan. Välillä sokaistuen kirkkauteen, joka tästä syntyy. Hidastamista ja hiljentymistä. Uskaliaita heittäytymisiä ja uskomattomia oivalluksia.
En ole valaistunut, mutta voimaannun päivä päivältä. Opettelen tekemään tilaa ilolle tulla. Huomaan sanovani yhä useammin “Niin minulla on ollut tapana tehdä/sanoa. Odota hetki, niin mietin, miten nyt toimin.” Teen tilaa purkamalla vanhoja nauhoja mielestäni, pelkoja sisimmästäni ja tottumuksia, joiden varassa olen ollut ja jotka eivät enää palvele minua.
Hitaasti mutta varmasti kehittelen sankaritarinaa.
Keski-ikäinen sankari. Ymmärrän kyllä, jos sinua hymyilyttää, sillä voittaja ei ole se mielikuva, joka ensimmäiseksi tulee mieleen keski-ikäisestä miehestä. Vai voisiko se sittenkin olla mahdollista? Sankari, joka on päässyt varuillaan olosta ja riittämättömyyden tunteesta. Hyväksynyt sen, mikä on.
Voimaantuminen ei ole poistanut kaikkia epävarmuuksia ja ajoittaista tyytymättömyyttä. Enää en kuitenkaan ole kielteisten tunteiden vietävänä. Kokonaan. Olen enemmän, kuin osasin odottaa. Olen valmis, vaikka tehtävää riittääkin. Saan olla oma itseni. Annoin siihen luvan. Itselleni.
Istun tätä kirjoittaessani parvekkeella. Ovet ja mieli avoinna tulevaan kesään. Sisällä soi musiikki ja ulkoa kuuluu liikenteen ääniä. Aion istua tässä, kunnes kuulen sisimpäni äänen. Muihin kutsuihin en vastaa, sillä vain siihen uskon. Aina se ei ole erehtymätön ja joskus on polvet ruvella, mutta en vain keksi mielekästä vaihtoehtoa. Sisimpäni kuuntelulle.
Luotan siihen ja se vie minut kotiin.
Ellen sitten ole jo?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
