Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Käteni on taas maitojunan ovenkahvalla, puristaa sitä ehkä vahvemmin kuin koskaan aiemmin. On vain ajan kysymys milloin painan rivan alas, avaan oven ja hyppään kyytiin.
Maitojunalla kotiin, porsaana roudan mukana takaisin Suomeen.
Tulimme juuri reissulta Helsingistä. Olimme siellä viikon, ensimmäistä kertaa yhdessä sitten Ruotsiin muuttomme.
Aika vierähti nopeasti, oli paljon tekemistä. Ihanaa! Ja nyt olen taas täällä. Arjessa. Hukassa. Tietämättömänä mitä tehdä, mihin ryhtyä. Ilman poltetta. Taskussa kokemus siitä, millaista elämäni voisi olla Suomessa.
Paluu tekee kipeää.
Olen jo pitkän aikaa ollut julkaisemassa aivan toisenlaista blogia kuin tämä. Sellaista iloa, jännitystä ja vapautumista uhkuvaa kirjoitusta siitä, mitä ratkaisevan suurta minulle on tapahtunut. Se on tuossa aivan valmiina tietokoneellani, napinpainalluksen takana kaikkien luettavaksi.
Mutta ei, lukuisista yrityksistä huolimatta en pysty julkaisemaan sitä. Sen sijaan valitsen taas kirjoittaa pahasta olostani, maitojunafantasioistani.
Miksi?
Koska minulla ei ole munaa! Koska olen pelkuri, joka ei uskalla tunnustaa, että minä itse asiassa tiedän mitä haluan. Ketut minä mitään hukassa olen. Päinvastoin; tiedän nyt täsmälleen mikä unelmani on! Sellaista suurta on tapahtunut, ja siitä haluaisin kirjoittaa.
Pelko on vahvempi. Siksi on parempi olla julkistamatta unelmaani ja kiduttaa itseään ajatuksella maitojunalle painelemisesta häntä koipien välissä.
Olen sellaisessa suloisenkitkerässä pattitilanteessa; jos lähtisin, olen epäonnistunut, ja jos jäisin, pelkään epäonnistuvani. Miten tahansa teen, voisin epäonnistua joka tapauksessa?
Unelmani tuntuu järjettömältä ja saavuttamattomalta – en ole varma luotanko siihen, että se kantaisi ja toteutuisi. Jos sanoisin sen ääneen, minun olisi mentävä sitä kohti, alettava tehdä sille jotain. Koska sitten kaikki tietäisivät eivätkä ne olisi enää omia yksityisiä haaveitani. Ja mitä sitten tapahtuisi jos kaikki menisikin päin prinkkalaa?
Edessäni on valinnan paikka: valitsenko näissä maitojunafantasioissa vellomisen, vai tunnustanko ääneen mitä haluan ja alan toteuttaa unelmaani?
Kerään rohkeutta vielä hetken.
