Hannan mökki oli harmaa. Mökin katto oli ehjä, se piti vettä. Muutoin mökki pitikin lähinnä vain katseen. Paremmilla pakkasilla oli sisällä oli sen verran viileää, että perunat jäätyivät sängyn alla. Viileys ei kuitenkaan lannistanut talon vilkkaimpia asujia, torakoita. Tuntuivat viihtyvän hyvin. Joskus jopa siinä määrin, että kun vaihdoin Hannan matkaradioon paristot, radio täytyi ensin kopistella tyhjäksi torakoista.
Me oltiin Hannan toiseksi lähin naapuri, meille oli vajaa kilometri matsän halki. Lähin naapuri oli puolen kilometrin päässä ja sinne pääsi pellonsivua. Hanna harmaassa mökissään täytti 75 vuotta. Otin hänestä valokuvan mökkinsä rappusilla. Siitä tuli varsin hyvä – oikein mallinsa oloinen. En tiedä mahtoiko hänestä juuri muita kuvia ollakaan. Olisiko ollut samoihin aikoihin, kun Hannalle asennettiin puhelin. Sähkö tulikin siten kauppakassissa, paristoina.
Hanna on siirtynyt jo pari vuosikymmentä sitten katselemaan meitä pilven reunalta. Uskon, että hänellä on nyt lämpimmintä, kauppa lähempänä, eikä huolta torakoista. Muistan Hannaa rakkaudella. En tiedä, voiko ihminen elämässään ansaita mitään? En tiedä, mitä Hanna olisi halunnut ansaita ainaisella iloisella olemuksellaan, tyytyväisyydellään, hyväntuulisella rohkaisevalla puhellaan, anteliaisuudellaan ja kiitollisuudellaan. Tuskin mitään. Hannalla oli kaikki mitä hän koki tarvitsevansa. Hanna voi hyvin.
Mitä sitten on hyvinvointi? Ajattelen, että Hannan hyvinvointi kulminoitui lauluun, joka kuului joskus hänen mökistään. Jos rahallisesti ajatellaan, Hannalla oli varaa ruokaan, myös kahviin, kakkuun ja paristoihin. Oliko Hanna sellainen ihminen, jota me tarkoitamme puhuessamme hyvinvointivaltion ihmisistä? Jos oli tai ei ollut, niin millä perusteilla? Mitä me tarkoitamme puhuessamme hyvinvointivaltiosta? Mikä tässä käsitteessä on rahan osuus ja mikä osuus on muilla asioilla – ja millaisilla? En tiedä, mitä sinä ajattelet, mutta haluan jatkaa kertomustani Hannasta.
Hanna tiesi mitä tahtoi. Hän teki tietoisia valintoja. Hanna rakasti paikkaa, jossa asui ja halusi asua siellä kaiken hankaluudenkin uhalla. Hanna oli onnellinen siitä, mitä hänellä oli. Terveydestä, elämän rauhasta, hyvistä radio-ohjelmista, ystävistä, jotka kävivät häntä tapaamassa. Hän oli kiitollinen siitä, mitä hän sai ja varmaan siksi sai enemmän kuin joku muu olisi saanut hänen sijallaan.
Olisiko Hanna voinut valittaa jostain? No, mitä arvelet. Kuitenkaan hän ei koskaan tehnyt sitä. Hän tiesi ja tunnisti valintansa. Hänellä olisi ollut mahdollisuus muuttaa pois, mutta hän ei halunnut sitä. Hän otti vastuun valinnoistaan. Omalta osaltani uskon, että juuri siinä oli Hannan suuri viisaus. Uskallan väittää, että Hanna kuului hyvinvoiviin ihmisiin. Hanna nautti elämästä, oli iloinen ja kiitollinen, eikä koskaan syyttänyt toisia omasta tilanteestaan. Tiedän, että Hannan kaltaisia ihmisiä on keskeillämme enemmän kuin tulemme ajatelleeksi.
Ajattelen, että jokaisella on oikeus ruokaan ja suojaan. Kenellä sitä ei ole, se hänelle järjestettäköön. Mutta mitä tekemistä tällä on hyvinvoinnin kanssa? Varmaan jotain, mutta sama asia ne eivät ole. Miten autamme ihmisiä tunnistamaan omat valinnanmahdollisuutensa? Huomaamaan, että asioissa on valinnanvaraa. Miten autamme ihmisiä tunnistamaan oman ajattelunsa ja suhtautumisensa valinnanvaran? Miten autamme heitä tekemään valintansa oman tahtonsa pohjalta – ilman että uskovat olevansa pakotettuja johonkin tiettyyn valintaan?
Ehkä suurin kysymys on, haluammeko haastaa ihmiset tunnistamaan vastuu omista valinnoistaan? Vaikka vastaus tähän olisi myönteinen – se ei tarkoita, että ihmiset tulisi jättää vaille tukea. Uskon kuitenkin, että pelkkä taloudellinen tuki ilman omien valinnanmahdollisuuksien tunnistamista ja valinnoista vastaamisen tunnetta on silmänlumetta. Suoranaista tietoista hämäystä, joka enemmänkin vähentää kuin lisää hyvinvointia. Onko meillä rohkeutta sanoa tämä ääneen ensin itsellemme ja sitten toisillemme?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
