Elämäpudokas?

Sain taas oppia. Kotona. Kannustin tytärtäni antamaan periksi opintojen kanssa.

Kyllä, tiedän miltä se kuulostaa ja mihin se johtaa. Laiskuutta ja huonoa asennetta. Putoaa varmasti elämän uralta.

Ja jos kirjoittaisin näin hesariin, saisin kirpeitä kommentteja. “Taas tätä downshiftingporukkaa, kyllä nämä tiedetään. Annetaan mennä vaan, eikä ymmärretä miten tärkeää on kasvattaa luontoa. Purra hammasta ja painaa päälle.  Eikö ne ymmärrä, ettei täällä pärjää, ellei paina läpi harmaan kiven!”

Niinpä. No, näin se kuitenkin meni. Lukiota käyvä tyttäreni oli vuoden alussa miettinyt kemian kurssiaan. Kiinnosti yrittää, mutta mietitytti kuormitus. Kannustin kokeilemaan. Valitsemaan ennakkoluulottomasti, jotta tietää miten se sujuu. Niitä tehtäviä sitten ihmeteltiin yhdessä, huuli pyöreänä. Kunnes eräänä viikonloppuna kissa nostettiin pöydälle.

Asian omistajan osalta kiinnostus ja vahvuudet olivat enemmän kielten puolella. Vahvasti. Siinä sitten mietittiin mitä tehdä. Puntaroitiin joka puolelta. Lopputulema oli se, että päätettiin keskittyä omiin vahvuuksiin. Tai siis tyttäreni päätti. Ja sen seurauksena hän päätti lopettaa kurssin. Enää ilmoitus ja selvitys opettajalle syistä, ja homma olisi selvä. Ja se selvityksen tarve kumpusi luopujan omista motiiveista. “Pitäähän se nyt kertoa miksi näin päätin. Ettei opettaja ajattele sen johtuvan hänestä.”

Jälkeenpäin tälle totaalivastuuttomalle isälle tuli sellainenkin ajatus, että taisin todistaa yhtä elämän koulun keskeisiä harjoituksia. Oman valinnan tekemistä. Oman näköisten asioiden valitsemista. Pohdinnan ja harkinnan jälkeen. Oman elämän rakentamista.

Se elämä kun rakentuu näistä valinnoista, pala palalta. Osaa niistä voi jälkeenpäin joutua miettimään ja ehkä muuttamaankin, ja jotkut voivat ohuesti harmittaa. Tärkeintä on kuitenkin totuttaa itsensä tekemään valintoja. Sellaisia, jotka sulkevat jotain pois ja avaavat uusia asioita. Ja tässä on salaisuuden paljastamisen paikka. Sitä kutsutaan luomiseksi.

Me olemme luojia ja työkalumme on valinta.

Hyvä ystäväni Pirhosen Pekka antoi ilmiölle osuvan nimen. DOWNSHIFTING. Oman idean ja tahdon harkittu ja tietoinen seuraaminen välittämättä siitä, viekö se “uralla tai ansainnassa” juuri nyt ylös- tai alaspäin. Ownshiftaaja voi olla nimittäin myös menestyjä taloudellisesti. Oma lukunsa on sitten se, miten menestyksen hedelmät käyttää. Mutta vakavasti olen sitä mieltä, ettei rahan halveksuminen ole sen parempaa kuin sen palvontakaan. Itse asiassa halveksujalla voi olla kiihkeämpi suhde tuohon vaihdannan välineeseen, kuin Kroisoksella konsanaan.

Ja siinä hehkuttaessani tyttären viisautta ymmärsin katsastaa myös peiliin. Millainen suhde minulla on valintoihini ja niiden tuotoksiin? Olenko sinut sen kanssa, mitä olen valinnut ja mitä siitä on seurannut. Vaihtelevasti, sanoisin.  Se hiljalleen heräävä sisäinen äijäni on tökkinyt minua sijoitustodistuksella. Sillä olemattomalla.

Olen, syistä joista olen vasta hiljattain tullut tietoiseksi, pienen ikäni dissannut rahaa. Taloudellista menestystä. Ja universumi on vastannut minulle. “Kyllä. Niin se on. Raha ei ole sinulle tärkeä.”

Ja se sisäinen äijä sitten. Urahtelee korvaani, jotta “tee jotain, ja vähän äkkiä”. Sen mukaan tosimies tekee rahaa. Niin että pärjää. Itsekseen. Ja vähän enemmänkin. “Sen verran, että näkevät, miten huikean pätevä olet. Että elätät tarpeellisen määrän väkeä ja teet naapurit kateellisiksi.”

Näinhän sen kuuluisi mennä.

Mammonaa saa nyt tulla jos on tullakseen, ei siinä mitään. Mutta todellisuudessa olen edelleenkin kiinnostunut lähinnä siitä, osaanko luoda jotain sellaista, josta on iloa ja hyötyä itselleni ja muille.

Saapa nähdä, mitä siitä seuraa, kun tuota ideaa jatkaa. Luovuttamatta.  Putoanko elämästä vai putoaako elämä syliini?

Rohkea rokan syö.

PS. Tämäkin liittyy jotenkin teemaan:

“Arpisille ystäville”