Ehjän kokonaiskäsityksen muodostaminen ympäröivästä todellisuudesta on yhä vaikeampaa. Pirstaleisuus repii. Usein huomaamme hääräilevämme hakoteillä. Vai huomaammeko edes? Olemme kyllästettyjä tietotulvalla, joka vaatii meitä reagoimaan. Jo pelkässä päivälehden sunnuntainumerossa on informaatiota enemmän kuin sademetsän asukas kohtaa elämänkulkunsa aikana. Suuri osa tietotulvasta johtaa meitä sivuraiteille siitä, mikä arjessa kannattelee. Takerrumme asioihin, jotka eivät meitä sivistä. Ne eivät tuota toivottua tuntumaa elämään tai anna merkitystä tähän hetkeen, ja aikakin tuntuu valuvan hiekkaan. Arkemme viihteellistyy puuhailuksi sellaisten ilmiöiden kimpussa, jotka eivät ole pohjimmiltaan sitä, mitä haluaisimme elämältämme.
Mutta mitä haluamme elämältä? Ainutkertainen elämä on liian arvokas tuhlattavaksi lillukanvarsien kimpussa pyörimiseen. Hidastaminen voi auttaa huomaamaan, mikä on oleellista ja mikä ei. Mitä tarvitaan lisää ja mitä vähemmän. Mikä antaa voimaa ja vahvistaa, eikä riko. Nopeuskin voi lisääntyä hidastamalla, sillä hidastaminen auttaa keskittymään oleelliseen?
