Syksy on ollut aina itselleni mieluisa vuodenaika mutta tästä syksystä tuli, hmmm sanoisinko…. haastava. Tempauduin yllättäen elämän pesukoneen pesuohjelmaan, joka alkoi piinaavalla linkouksella, jatkui lähes kiehuvalla valkopesulla ja on parhaillaan uuden elämänvaiheen esipesussa. Pesuohjelman nimi oli avioero.
Mikä mieletön prosessi! Niin täynnä tiheää, ympäriinsä sinkoilevaa energiaa, joka lävistää kaiken, tunkeutuen sieluun saakka. Repii sydäntä riekaleiksi, etsii vastauksia, syyttää, suree, sopeutuu… Kunnes energia lopulta vapautuu ja jäljelle jää vain se mikä on.
Olen ollut tiukoissa paikoissa aikaisemminkin mutta avioero oli ehkä haastavin harjoitus, jonka universumi on minulle antanut. Samalla kun elämän perustuksia ravisteltiin, yritin vimmatusti löytää käsikirjasta ohjeita, jotka auttaisivat ymmärtämään mitä tapahtuu. Sumun keskellä oma tukiverkko toimi oppaina antaen neuvoja: ”päästä irti”, ”keskity itseesi” ja ”muista surra”. Ystävät auttoivat rakentamaan pienistä pisaroista joen, jonka virtaava vesi huuhteli karrelle palaneen sydämen takaisin elämään. Eräänä aamuna heräsin uudenlaiseen tunteeseen, jolle löysin kuvauksen Paulo Coelhon kirjasta:
“Rakkaudessa kukaan ei voi vahingoittaa toista; me olemme jokainen itse vastuussa omista tunteistamme, emmekä voi syyttää toisia siitä, mitä tunnemme. Se sattui, kun menetin jokaisen niistä hienoista naisista joita rakastin. Nyt olen tosin vakuuttunut siitä, että kukaan ei menetä ketään, koska kukaan ei omista ketään. Se on todellista vapautta: saada maailman tärkein asia pyrkimättä omistamaan sitä”
– vapaasti mukaillen Paulo Coelhon kirjasta Yksitoista minuuttia
(Bazar 2011)
Eron nostattamat tunnekuohut ovat hiljalleen tasaantumassa vaikka ikävä onkin vielä vakituinen vieras aamuyön herkkinä tunteina. Olen työstänyt kokemusta Fisherin eroseminaarissa, jossa pyritään vertaisryhmässä ymmärtämään eroon johtaneet syyt ja hyväksymään tapahtunut. Yksi tärkeimmistä oivalluksista on ollut tiedostaa että se mitä tapahtui, oli pikemminkin osa monimutkaista, toimimatonta vuorovaikutusta kuin yhden henkilön syytä.
Viime kerralla kirjoitimme eroryhmässä jokainen jäähyväiskirjeen ex-puolisollemme, luimme ne toisillemme ja itkimme. Sen jälkeen olo alkoi hiljalleen keventyä. Ihmettelimme yhdessä ihmisen loputonta sopeutumiskykyä. Ehkä itsekin uskallan jo varovaisesti aloittaa kiipeämisen ylöspäin vuorenrinnettä, kohti kokonaista itseäni ja kestäviä ihmissuhteita.
* * *
Valitsen jokaiseen blogikirjoitukseeni yhden laulun. Aloitusvuoron saa Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani kappaleella Jäähyväiset (albumilta Afrikan tähti). Tuuren ystävällisellä luvalla myös jutun kuvituskuvaan on lainattu sitaatti laulun tekstistä.
