Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Isoja iskuja, havahduksia siihen, miten toisin asiat ovatkaan nyt elämässäni, tulee vastaani näemmä päivittäin. Viime viikonloppuna koin taas yhden kovan kolahduksen: ei muutto vieraaseen maahan rakkauden perässä ollutkaan mikään pikkujuttu, minullahan on nyt kokonaan uusi identiteetti – olen Ruotsalainen Urheiluvaimo!
Vaikka elän nyt toisen ihmisen kanssa, blogissani keskityn jatkossakin vain omaan muutostarinaani; siihen, mitä minulle tapahtuu etsiessäni uutta elämäntarkoitusta rankkojen yrittäjävuosien jälkeen. Tämä jääköön siis yhdeksi ainoista viittauksista Hänen elämäänsä – jaan tarinani siksi, että se on minulle kovin merkityksellinen kokemus uuden minäkäsityksen omaksumisesta.
Tärisin jännityksestä. Minun oli määrä mennä katsomaan Hänen ensimmäistä otteluaan. Olin ollut tyynen rauhallinen, kunnes aamulla ennen lähtöä ymmärsin: minä olen nyt yksi heistä, Ruotsalaisista Urheiluvaimoista, ja katsomossa jännittämisestä muodostuisi iso osa elämääni tulevaisuudessa.
Tunsin olevani ulkoavaruudessa mukavuusalueeltani – tästä eteenpäin en olisikaan enää se villi ja vapaa, juuri suurella helpotuksella ”bisnesnaisen” määritelmästä irrottautunut ihminen, vaan identiteettini rakentuisi nyt aivan uudella tavalla Hänen työnsä kautta.
Tunnen suurta ristiriitaa uudesta identiteetistäni erityisesti nyt, kun minulle ei vielä ole muodostunut omaa elämänrytmiä, elämänpiiriä eikä selkeitä rutiineja. Tuntuu, että maailmani koostuu nyt vain siivoamisesta kotona, lenkkeilystä ympäri kaupunkia, tietokoneen ruudun tuijottamisesta – ja tapaamisista toisten Ruotsalaisten Urheilijavaimojen kanssa! Apua, en minä halua heitä tavata, enhän edes koe kuuluvani heidän joukkoonsa! Oikeastaan juuri nyt en koe kuuluvani mihinkään joukkoon. Taaskaan.
Kuinka monta kertaa elämässä yhden ihmisen minäkuva voi muuttua näin totaalisesti? Haluaisin jo vihdoin tietää kuka olen, enkä rakentaa itsestäni taas uutta ihmistä.
Myönnettäköön, että pelkään. En halua lokeroitua ”vain Urheiluvaimoksi”, minulla on siihen liiaksi kunnianhimoa. Muuttuneesta tilanteesta huolimatta unelmani elävät edelleen. Haluan olla jotain suurta, haluan uuden uran, haluan tulla onnelliseksi myös omien saavutusteni kautta.
Nyt on löydettävä tasapaino kaikkein näiden roolieni välille. Kukaanhan ei vaadi minua luopumaan unelmistani, se minun tulisi muistaa. Päinvastoin, aivan kuten Hän minua rohkaisi: ”Nythän sinulla on elämäsi tilaisuus tehdä juuri niitä asioita, joita todella sydämessäsi haluat. Ei ole kiirettä. Tutustut ja rakennat uutta elämääsi nyt kaikessa rauhassa. Minä tuen sinua!”
Ja minä tuen Häntä; Ruotsalaisena Urheiluvaimona katsomossa jännittäen, ylpeänä ja kiitollisena uudesta identiteetistäni!
