Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Olin stressaantunut. Lomani oli alkanut, eikä minulla ollut normaaliin tapaani varattuna kesälle kahta ulkomaanmatkaa, mökkireissuja ja lounastreffejä eleganteissa ravintoloissa. Mitääntekemättömyyden mahdollisuus ahdisti, eikä oloani yhtään helpottanut, että koko ajan satoi kaatamalla.
Loman ensimmäisenä päivänä vedin litimärkää koiraani perässäni ulkona kumisaappaat lätäköissä loiskuen, sadetakkiin verhoutuneena. Manasin kammottavaa keliä ajatuksissani, kun yhtäkkiä pensaasta pyrähti lintu suoraan kohti minua ja törmäsi kovalla voimalla jalkaani. Pysähdyimme molemmat paikoillemme ja tuijotimme toisiamme pöllähtäneenä silmästä silmään. Se pöyhi siipiään ja minä tuijotin keltaista saapastani, jolla se nökötti hämmentyneenä. Ja yhtäkkiä lintu oli poissa. ”ei taas!”, huudahdin. Kohtaaminen linnun kanssa oli aiemminkin ennustanut isoja muutoksia elämässäni.
Niin, vähänpä tiesin lomaani aloittaessa. Pääsisin sellaiselle matkalle, jonka aikana kokisin enemmän kuin yhdelläkään maailmanympärysreissulla koskaan voisin.
Aiemmin keväällä olin istunut mietteissäni olohuoneen sohvalla. Muistan kuinka nostin katseeni ylös kohti vastapäistä oviaukkoa ja kylmät väreet nousivat selkäpiihini; kunpa tuossa oviaukossa seisoisi joku minulle tärkeä ihminen, ajattelin kaihoisasti. Kului kaksi viikkoa, ja ovelle todella ilmestyi joku – Hän! Hän, joka oli minulle usean vuoden ajan ystävä, ja nyt yhtäkkiä aivan uusia tunteita oli herännyt välillemme.
Kevät ja kesä on mennyt kuin siivin, ihmetellen. Olemme viettäneet upeaa aikaa yhdessä: hidasta, rauhallista ja lämmintä. Olemme vaihtaneet viipyileviä katseita ja helliä kosketuksia; sellaisia joiden olemassaolosta en edes tiennyt.
Olen salannut tunteemme ja ajatuksemme tähän mennessä muilta, pitänyt ne vain minun ja Hänen välisinä. Mutta nyt se kai on kerrottava: Olen rakastunut ja muutan Ruotsiin!
Hän yllätti minut kysymyksellään totaalisesti; haluaa että jaan elämäni hänen kanssaan. Haluaa, että seuraan mukana hänen työkomennukselleen Ruotsiin. Kaikki on tapahtunut kovin nopeasti. Mutta miksi tämä tuntuu niin oikealta – oikeammalta kuin mikään pitkään aikaan? Elämä tarjoaa taas uutta mahdollisuutta ja taas minä hyppään, nyt yhdessä Hänen kanssaan. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minäkin haluan!
En voi selittää tätä järjellä. Tarvitseeko? Kuinka ihmeellistä elämä voikaan olla, kun sen vastustelematta antaa tarjota kaiken hyvän, joka meitä varten on suunniteltu!
