Ihminen kukoistaa, jos hän saa kokemuksen hyväksymisestä ja rakastettuna olemisesta, arvostuksesta ja kunnioituksesta sekä kokee kuuluvansa yhteisöihin, joissa hänen näkemyksillänsä on merkitystä.
Yksilökeskeisyyden lisääntyminen on huomattava kulttuurinmuutostrendi planeetallamme. Yksilön tavoittelema voitto on omiaan vähentämään yhdessä toimimista äärimmilleen viritetyssä kilpailukeskeisessä ilmapiirissä. Yhteisöllisyyttä syrjäyttävä ihmisten yksilökeskeisyys ja keskinäinen kilpailu johtaa ihmissuhteiden välineellistymiseen ja eriarvoistumiseen. Osallisuuden puute on yhteydessä elämän merkityksellisyyden vähentymiseen ja syrjäytymisen riskiin.
Elämmekö yksilökeskeisyyden sumussa, ajatellessamme ettemme enää vaurastuttuamme tarvitse toisiamme takaamaan ruoan, juoman, asunnon ja energian saantia? Vaurauden myötä lisääntyneet mahdollisuudet kuluttaa enemmän aiheuttavat samalla kyvyttömyyttä nauttia rahalla saavutetuista asioista. Myös valintojen määrän lisääntyminen ei enää lisää vapauttamme vaan alkaa tukahduttaa elinvoimaamme. Shampoon valitseminen 30 eri vaihtoehdon joukosta alkaa ahdistaa ja turhauttaa.
Onko niin, että rahaan ja materiaaliseen hyvään keskittyminen on jo kääntymässä hyvinvointia vastaan, sillä hyvinvoinnissa ei ole pohjimmiltaan kyse siitä, minkä kokoinen tauluteevee kotitaloudessa on tai onko sitä edes. Olemmeko jääneet loukkuun kiirettä tuottavaan materian tavoitteluun, vaikka yhä selvempää on, ettei se saa meitä kukoistamaan? Läpimaterialisoituneessa arjessamme lainaamme samalla huomaamattamme tulevilta sukupolvilta, sillä elämme planeetalla, jonka luonnonvarat ja saasteiden sietokapasiteetti on rajallinen.
Jokainen meistä tavoittelee onnellisuutta. Keskimäärin me ihmiset liitämme onnellisuuteen aineetonta pääomaa kuten tieto, ystävyys, itseilmaisu, yhteys muihin ihmisiin, ruumiillinen koskemattomuus, terveys, vapaus, kiintymys ja vapaa-aika. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus vähentää materiaalisten asioiden merkitystä elämässä. Jos saamme varauksettoman hyväksynnän yhteisössä helposti, meidän ei tarvitse varmistaa hyväksytyksi tulemista materiaalisella itsetehostuksella kuten uusimmalla älypuhelinmallilla. Perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen elämän merkitykselliseksi kokeminen ei enää ole riippuvaista uusista tavaroista vaan ihmisten toisiltaan saamasta voimasta.
Kun tansanialaislasta pyytää piirtämään omakuvan, hän piirtää siihen mukaan ystäviään, sillä yksilön identiteettiä ei ole olemassa ilman yhteisöä. Ikivanhan afrikkalaisen viisauden mukaan halutessasi edetä nopeasti, kulje yksin – jos haluat päästä kauas, kulje yhdessä muiden kanssa. Yksin kulkiessa suunnan varmistaminen on vaikeaa, sillä näkemyksen horjuttajia ei ole lähettyvillä. Nopeudenkin tuoma etu karisee, jos suunta osoittautuu vääräksi.
Kukoistamisemme perustuu osallisuuteen. Voimaannuttava yhteenkuuluminen edellyttää, että aika pysähtyy, kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Kohtaamisen pituuden kriteerinä ei ole kellon viisarien asento. Matka jatkuu vasta sitten, kun voidaan lähteä vahvempina kuin oltiin tilanteeseen tultaessa. Näin toimittaessa olemme sisäistämässä sitä tosiasiaa, että kädet pesevät toisensa. Mutta ympärillämme olevat sosiaaliset peilit eivät aina tätä tue: kiireen lausuminen ääneen liittää minut Helsingissä ”tärkeiden ihmisten joukkoon” ja antaa myönteisen signaalin itsetunnolleni. Sosiaalisen hyväksynnän saamiseksi kiireestä kannattaa puhua vaikka kiirettä ei olisikaan.
Kukoistavassa yhteisössä ei ole läsnä elämänvoimaa tukahduttavia vaatimuksia vaan ehdoitta saatavan hyväksynnän tuomaa voimaa, joka tuottaa iloa ja kannattelee arkeamme.
