Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Olen ollut masentunut viime päivinä. Masentunut siksi, että elämäni on käsittämättömän mahtavaa juuri nyt. Ihan kuin olisin vähän onnellinen? Masentuneisuuteni ei johdu siitä, että tuntisin syyllisyyttä onnellisuudestani. Olen alavireinen, koska olen tehnyt tärkeän, sellaisen läpimurtoa enteilevän oivalluksen. Löytänyt Elämän tarkoituksen: Vol 1*.
Pari vuotta sitten seisoin jonossa eräässä tilaisuudessa. Edessäni oli henkilö, jonka tunsin ennalta vain nimeltä. Jonottaessamme tärkeän äänettömästi johonkin erikoistärkeään paikkaan hän käännähti yhtäkkiä ympäri ja ykskantaan, mutta lempeästi kysyi: ”Oletko sinä onnellinen?”
Hiljaisuus.
Aivan yhtä äkillisesti, kuin samaa liikerataa jatkaen, akselillaan sulavasti pyörähtäen, hän kääntyi takaisin. Jähmetyin paikoilleni suu hämmennyksestä auki. Se oli kuin sellainen hidastettu hetki, jossa nanosekunti tuntuu ikuisuudelta ja sanat lipuvat ulos suusta horisonttiin äännähdys kerrallaan niin, että niistä voisi napata kiinni ja työntää takaisin ennen kuin niitä ehtii kuulla. ”Tietysti olen!”, huomasin huudahtavani hänen selälleen kärsivästi, odottamattoman tilanteen hämmentämänä ja närkästyneenä tunkeilusta.
Hän ei kommentoinut vastaustani millään tavoin, oli aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Tuollaisia älyttömyyksiä, puhua nyt onnellisuudesta tärkeässä erikoistärkeänpaikan jonossa!”, ajattelin hölmistyneenä, mutta tyytyväisenä. Olin näet taas kerran testannut teflonpintani kestävyyden. Ping, kysymys sinkosi piinkovalta kuoreltani pois yhtä nopeasti kuin se oli minuun iskenytkin, eikä minun enää tarvinnut ajatella asiaa. Sain jonottaa tärkeänä erikoistärkeään paikkaan, sitähän olin tekemässä!
Emme puhuneet asiasta sanallakaan jonokohtauksen jälkeen. Kesti kauan ymmärtää mitä tuossa hetkessä tapahtui.
Tämä ei ole ainoa tilanne, jossa arkijärjestystäni on horjutettu odottamattomalla kohtaamisella. Se on alleviivattu esimerkki siitä millaisia mahdollisuuksia olen sulkenut itseltäni pois. En ole antanut tilaisuutta arkipäivän pienille ihmeille. Tavatessani uuden ihmisen olen keskittynyt vain miettimään mitä hän minusta haluaa. Jos joku on heittänyt minulle arvaamattoman hymyn tai kauniin sanan, teflonkuori on suojellut minua ja torjunut sen.
Mitä olisikaan voinut tapahtua jos olisin heittäytynyt tuohon jonoimpulssiin, joka minulle tarjottiin? Hukkaan heitetyt ihmeiden aihiot saavat minut nyt alakuloiseksi. Miksi olen tyrmännyt niin monta mahdollisuutta?
Elämän tarkoitus: Vol 1 löytyy arkipäivän pienistä ihmeistä: hymyissä, kauniissa ajatuksissa, hennoissa kosketuksissa. Annamme toisillemme tietoisesti ja tiedostamatta valtavia määriä impulsseja, jotka voivat mullistaa maailman. Näitä ihmeitä kannetaan eteemme tarjottimella jatkuvasti, mutta me, joilla on selkeä suunta ja suunnitelma ja oma pää, potkaisemme tarjottimen kumoon – jatkamme omissa jonoissamme hiippailemista.
Elämän tarkoitus: Vol 1 on olla avoin näille arkipäivän ihmeille – mahdollisuuksien sarastuksille – tarttua niihin kiinni ja katsoa mitä syntyy. Maailmanvalloituksia niistä syntyy! Tiedän, sillä olen tänä keväänä tehnyt jo monta.
* Vol 1 siksi, että luulen elämän tarkoituksia löytyvän tässä matkan varrella vielä lisää.
