Ystäväni manasi hiljattain jo jonkin aikaa jatkunutta epäonneaan elämänsä eri osa-alueilla. Hän myös valitteli tyytymättömyyttään työhönsä ja sosiaaliseen elämään. Hän totesi, että hänellä on kaikki, mutta silti ei mitään.
Pystyin helposti ymmärtämään häntä, sillä toisinaan yhden asian mennessä puihin sitä tuntuu seuraavan katkeamaton ketju. Ja joskus arki vain tympäisee, ihan muuten vain. Kuuntelin häntä, mutta en kompannut, sillä toisen vahvistus ikään kuin vapauttaa ainakin minut itseni rypemään niissä huonoissa fiiliksissä. Kun saa myötätuntoa, tilanteesta tulee vielä otettua ehkä enemmän irti kuin alunperin edes oli tarkoitus. Parempi siis vain kuunnella.
Yritin saada ystävääni näkemään kaiken sen hyvän, mitä hänellä on. Hän kyllä ymmärsi yskän. Lopulta keskustelumme yltyi hervottomaksi hihittelyksi ja vitsailuksi, eikä tilanne tuntunut hänestä enää yhtään niin haastavalta.
Uskon, että moni meistä kokee toisinaan sisäistä tyhjyyden tunnetta. Vaikka kaikki on ihan hyvin, silti onnellisuus voi sillä hetkellä tuntua kaukana siintävältä illuusiolta. Tyytymättömyys voi kummuta ensin pienistäkin asioista, joista saattaa tulla suuria, jos ei tee mitään toisin.
Hiljattain olin Helsingin Aikuisopiston järjestämällä Tutustu logoterapiaan –kurssilla. Yksi logoterapian ajatuksista on, että onni tulee tarkoituksellisen elämän sivutuotteena. Bingo! Ei elämän tarvitse olla kummoista, mutta itselle merkityksellisiä asioita sen tulisi sisältää. Jollekin merkitsee luonto, toiselle perhe, kolmannen tarkoitus voi löytyä työstä. Mielestäni kaikki keinot ovat yhtä oikein, eikä yksikään ole väärin. Kunhan on se oma, vaikka sitten pienikin juttu, josta saa itselleen voimaa ja iloa.
Jos kaikki on hyvin, mutta silti arki tympii, voi myös olla muutoksen aika. Joskus voi olla hyvä pistää koko pakka uusiksi, mutta kerralla ei todellakaan tarvitse muuttaa kaikkea. Ratkaisu löytyy usein pienistä askelista, sen olen huomannut sittemmin sen koko pakan uusiksi laittamisen jälkeen.
Itse esimerkiksi ohjasin vuosia ryhmäliikuntatunteja aamuisin kello seitsemältä pari kertaa viikossa. Kun kuopukseni valvoi ja heräili monta kertaa yössä, aamujumpat alkoivat tökkiä ja aloin raahautua paikalle puoliväkisin. Lopulta päätin, että lopetan vakiotunnit. Se oli hyvä ratkaisu. Nyt käyn vain sijaistelemassa, silloin kun tahdon. Jos ei ole aivan pakko, miksi tehdä mitään, mikä ei enää tunnu itsestä hyvältä?
Luin joskus, että ulkopuoliset tekijät vaikuttavat ihmisen onnellisuuden tilaan vain kymmenen prosentin verran. Itse koen tämän usein voimakkaammin. Elän kai sitten niin tunteella, että jos joku asia todella mättää, vaikuttaa se arkeeni kokonaisvaltaisemmin. Onnellisuuden puute voi siis ehkä johtua olosuhteista tai elämäntilanteesta. Ei hätää, sillä aina voi luoda elämäänsä uusia olosuhteita. Vähintäänkin kannattaa yrittää.
Usein ratkaisu onnellisuuden lisäämiseen ja muihinkin arjen asioihin todella löytyy niin loogisista asioista, ettei niitä tahdo edes huomata.
Asioiden tekeminen eri tavalla on ensimmäinen askel saada aikaan jotain uutta. Ja vaikka sitten vain vähän eri tavalla. Oli kyse sitten työstä, ihmissuhteista, harrastuksista, kotiasioista tai vaikkapa ystävyydestä.
Ei kai kukaan ikinä väittänytkään, että pyörä pitäisi keksiä uudelleen. Minä vain joskus luulin niin.
