Charles C. Finnin vuonna 1966 kirjoittama ja nykyään ympäri maailmaa eri kielille levinnyt runo.
Älä hämäänny minusta.
Älä anna kasvojeni pettää itseäsi.
Sillä minulla on naamio, satoja naamioita,
naamioita joiden riisumista pelkään,
eikä mikään niistä ole minä.
Teeskentely on minulla verissä,
mutta älä mene halpaan.
Jumalan tähden, älä mene halpaan.
Minä annan vaikutelman varmuudesta,
että kaikki on aurinkoista ja tyyntä
sisälläni ja ympärilläni,
että olen itse luottamus ja aina tyyni,
että tunnen vedet ja seison ruorissa,
ja että en tarvitse ketään.
Mutta älä usko minua.
Minun pintani on sulava, mutta se on sulava naamio,
aina muuttuva ja aina salaava.
Sen alla on riittämättömyys.
Sen alla on sekaannus ja pelko ja yksinäisyys.
Mutta kätken sen.
En tahdo kenenkään tietävän.Kauhistun ajatusta heikkouteni ja pelkoni paljastumisesta.
Siksi luon hädissäni piilottavan naamion,
huolettoman ja hienostuneen julkisivun,
joka auttaa minua teeskentelemään,
suojautumaan katseelta joka tietää.
Mutta juuri se katse on minun vapahdukseni.
Minun ainoa toivoni ja tiedän sen.
Siis, jos sen jälkeen tulee hyväksyntä,?jos sen jälkeen tulee rakkaus.
Vain se voi vapauttaa minut itseltäni,
omatekoisen vankilani omatekoisilta seiniltä,
muureilta joita niin huolellisesti pystytän.
Vain se voi vakuuttaa minut siitä mistä en voi itse vakuuttua,
että oikeasti olen jonkin arvoinen.Mutta en kerro tätä.
En uskalla.
Minä pelkään.
Minä pelkään että katseesi jälkeen ei tule hyväksyntää,
ei tule rakkautta.
Pelkään että et välitä minusta ja naurat,
ja sinun naurusi surmaisi minut.
Pelkään että syvällä olen ei-mitään ja ei-kukaan,
että huomaat sen ja kävelet pois.Siis minä jatkan epätoivoista näyttelemistäni,
itsevarmuuden julkisivu ulkona
ja vapiseva lapsi sisällä.
Niin alkaa tyhjyyttään kimaltelevien naamioiden paraati,
jossa elämäni on julkisivun seinä.
Puhun sulavalla äänellä joutavia pinnallisuuksia.
Kerron sinulle kaiken siitä mikä ei merkitse mitään,
enkä mitään siitä mikä on minulle kaikki,
en mitään siitä mikä minussa itkee.
Kun siis olen keskellä omaa rutiiniani,
älä anna sanomisteni huijata itseäsi.
Kuuntele huolella ja yritä kuulla se mitä en sano,
mitä haluaisin pystyä sanomaan,
mitä minun olisi sanottava voidakseni elää,
mutta mitä en pysty sanomaan.Minä en tahdo olla piilossa.
En pidä pinnallisista huijarien näytelmistä.
Haluan lakata näyttelemästä.
Haluan olla aito ja spontaani ja minä,
mutta sinun on autettava minua.
Sinun on ojennettava kätesi
vaikka se olisi viimeinen asia
jota näytän haluavan.
Vain sinä voit pyyhkiä minun silmistäni pois
tämän hengittävän ruumiin tyhjän tuijotuksen.
Vain sinä voit herättää minut eloon.
Aina kun olet ystävällinen ja hellä ja rohkaiseva,
joka kerta kun yrität ymmärtää vain siksi että välität,
siivet alkavat kasvaa minun sydämessäni,
hyvin pienet siivet,
hyvin hauraat siivet,
mutta siivet!
Sinulla on voima koskea minut tuntemaan
ja sillä voit hengittää minuun elämää.
Haluan että tiedät sen.Haluan sinun tietävän kuinka tärkeä olet minulle,
kuinka sinä voit olla luoja – totisesti oikea luoja –
sen ihmisen luoja joka minä olen
jos vain tahdot.
Vain sinä voit murtaa muurin jonka suojassa vapisen,
vain sinä voit riisua minun naamioni,
vain sinä voit vapauttaa minut kauhujen varjoista
ja epävarmuudesta, yksinäisestä vankilastani,
jos valitset niin.
Valitse. Älä ohita minua.
Se ei ole sinulle helppoa.Pitkä arvottomuuden tuomio rakentaa vahvat seinät.
Mitä lähemmäs minua tulet,
sitä sokeammin saatan iskeä takaisin.
Se on järjetöntä, mutta kirjaviisaudesta huolimatta
minä olen järjetön usein.
Taistelen sitä vastaan mitä odotan kaikkein eniten.
Mutta olen kuullut että rakkaus on vahvempi kuin vahva seinä,
ja siinä minun toivoni on.
Yritäthän purkaa noita seiniä
vahvoin käsin
mutta hellin käsin
sillä lapsi tuntee niin herkästi.Kuka minä olen, saatat kysyä?
Olen joku jonka tunnet oikein hyvin.
Sillä olen jokainen mies jonka kohtaat
ja olen jokainen nainen jonka kohtaat.
– Charles C. Finn, suom. Kotkansydän
Julkaistu suomentajan luvalla. Lue alkuperäinen runo tästä.
