Työelämä on polun risteyksessä: on se polku, joka vie velvollisuudesta deadlinetkin hautaan, ja sitten se toinen, joka kysyy, onko siinä järkeä.
Toisella polulla siis kuhistaan, miksi uusi sukupolvi haluaa, että töissä on kivaa. Mitä ihmettä se sellainen on, että ihmisten pitäisi olla kilttejä toisilleen? Ei bisnesmaailma niin toimi.
Toisella polulla vastataan, että jos ei toimi, niin toimikoon sitten omillaan. Työ on ihmisten välistä hyvän jakoa, ei tuloksen nyhtämistä toisten selkänahasta. Miksi pitäisi ajaa itsensä kiukkuiseksi ja ilottomaksi niin kuin aiempi sukupolvi on tehnyt?
Mitä enemmän tähän keskusteluun osallistuu ja mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä kovempaa se ajaa toistuvasti ryteikköön. Käsitteet ”työ” tai ”työelämä” näyttävän tarkoittavan eri poluilta sitä katsoville aivan eri asioita. Mutta miksi?
Jotta voi nähdä lähelle, ristiriitojen ytimeen, pitää tarkastella ihmiskunnan polkua pidemmällä aikavälillä. James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tie -kirja selittää hienosti ihmiselon pitkän ajan kehitystä jotakuinkin näin:
“Vuonna tuhat maailmankuvaa määritteli hengellisyys ja tarkemmin ottaen kristillisen kirkon mahtavat johtajat, joilla oli voimakas vaikutusvalta ihmisten ajatteluun Raamatun tulkitsijoina. Kristilliset johtajat tulkitsivat säännöt kadotukseen joutumiselle tai tuonpuoleiseen pääsemiselle.
1300-1400-luvulla kansalle alkoi selvitä, että kirkonmiehet rikkoivat itse kirkon sääntöjä. Martti Luther alkoi ohjata ajatusta, että jokaisella yksilöllä on oikeus lukea ja tulkita Raamattua itse. Ulkoisen auktoriteetin määräämisajanjakson jälkeen ihmiset tunsivat olonsa hämmentyneiksi ja orvoiksi. Kun alettiin kyseenalaistaa auktoriteetin määrittelemää maailmankuvaa, jouduttiin kysymään: mikä sitten oli totuus kaikesta?
1600-luvulla tähtitieteilijät kumosivat tyhjentävästi kirkon opettamia faktoja maailmankuvasta: maapallo ei ollutkaan enää kaiken keskipiste. Taas ihmisten keskuudessa syntyi epävarmuus, kun kuolemaa tai kasvien syntymää ei enää voinutkaan perustaa opittuun Jumalan valtaan. Uteliaisuus maailmasta alkoi lisääntyä: tutkimusmatkailijoita ja luonnontieteilijöitä alkoi löytyä. Intressinä oli tutkia maailmaa ja selvittää, miten se toimii ja mitä merkitsee, että elämme täällä. Ja tuolla tiellä olemme edelleen: yrittämässä selvittää fyysisen maailman kautta henkistä olemistamme.
Koska luonnontieteilijät ja moninaiset tieteet eivät kyenneet selittämään monia henkisiä ulottuvuuksia, ihmiset alkoivat epävarmuudessaan, vastausta odotellessa, tehdä omaa oloaan turvallisemmaksi valloittamalla maapalloa, käyttämällä sen voimavaroja ja luomalla sen kautta maallista ja taloudellista turvallisuutta.
Tuota turvallisuutta etsiessämme elämä on muuttunut neljän sadan vuoden kuluessa pelkiksi käytännön näkökohdiksi, joilla pyritään harhauttamaan ajatuksia. Käytännön tukipilariksi on muodostunut työ, jonka kautta taloudellinen turvallisuus on muuttunut jopa pakkomielteiseksi tavaksi. Työ on alkanut olla kaiken keskiössä, eikä tuosta maailmankuvasta pystytä irrottautumaan, vaikka stressisairaudet ovat arkipäivää.”
1980-luvulta lähtien on alkanut syntyä lapsia (Y-sukupolvi), joilla on toisenlainen maailmankuva. Sen keskiössä ei ole työ tai maallisen mammonan tuoma turvallisuus, vaan inhimillinen, huolehtiva, kunnioittava ja syvällinen suhtautuminen itseen ja kaikkiin eläviin, myös maapalloon. Pitkien löytöretkien jälkeen uusi sukupolvi alkaa tulla lähemmäksi henkisyyttä ja olemisen ydintä. Se alkaa kulkea omaa polkuaan myös työelämässä.
Tämä tuhannen vuoden katselmus tuo meidät siis takaisin nykypäivän polun risteykseen, ristiriitojen ytimeen. Ymmärrämme, miksi toisten maailmankuvassa työ on keskiössä ja miksi toiset vieroksuvat työjumaluutta. Ollaan taas siinä pisteessä, kun uuden edessä epävarmuus valtaa vanhan työkulttuurin edustajat: mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Syntyy ryteikköön ajamisia.
Olennaisempaa kuin riitely tai toisen osapuolen uskottelu ja käännyttäminen on se, että jokainen muodostaa oman maailmankuvansa ja elää rohkeasti sen mukaan. Näin myös työelämässä. Jokainen meistä voi vaikuttaa maailmankuvan ja sitä myötä työkulttuurin muuttumiseen.
Ensimmäisiä merkkejä on työelämässä jo nähtävissä: kun ollaan tyytymättömiä työelämän arvomaailmaan, aletaan tehdä töitä itseään työllistävästi oman yrityksen kautta. Uusi sukupolvi tulee varmasti lisäämään tällaisten yrittäjien määrää. Näin syntyy rinnakkain samankaltaisia maailmankuvia, jotka väistämättä vievät tulevaisuuden fokusta uuteen ulottuvuuteen.
Käytetään siis voimamme ja aikamme omilla poluilla kulkemiseen, ei arvioida toisten tallaamaa ränniä. Kyllä sellaiset polut sitten kasvavat umpeen, joilla vähemmän kuljetaan.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
